Melanijan tie, arvostelu

Suomessa, etenkin Finnkinon levityksessä näkee harvemmin latvialaisia elokuvia. Se jo yksinään oli painava syy mennä katsomaan elokuva. Latvialais-suomalais-tsekkiläinen yhteistuotanto ei anna aihetta epäillä tuotannon laatua.

Melanijan tie on kertomus kansan sieluun jääneestä vereslihalla olevasta haavasta. Kuinka ihmeessä piirun verran alle kaksituntiseen voi saada mahtumaan kaiken sen tuskan, pettymyksen ja katkeruuden, nöyryytyksen, epäreiluuden ja kivun minkä syyttömien ihmisten karkottaminen, yhteisöjen sekä perheiden rikkominen aiheutti. Elokuvalle on ladattu melkoiset odotukset ja lopputulos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti.

Hitaat, mustavalkoiset katkelmat seuraavat toisiaan kuin verkkainen dia-esitys, äänimaiseman suristessa taustalla kuin humiseva projektori. Sabine Timoteon täydellisen hallittu kehonkieli kertoo kaiken tarpeellisen. Kun nälkäistä Melanijaa estetään viime tipassa syömästä joesta löytämäänsä myrkyllistä juurikasta, tunnen melkein omien sisuskalujeni kääntyvän ylösalaisin hänen reaktiostaan, kun hänelle näytetään myrkkykasvin syömiseen joen rannalle kuolleet naiset. Ymmärrän hyvin miksi ohjaaja Vierturs Kairišs halusi pääosaan koko vartalollaan näyttelevän tanssijan. Ihmiset reagoivat olosuhteiden muutokseen eri tavalla. Joku luovuttaa heti ja päättää kohtalosta toistenkin puolesta, useimmat kuitenkin hyväksyvät tilanteen ja yrittävät selvitä miten kykenevät.

Kaikki olennainen tulee kerrottua sillä, mitä ei kerrota. Pysyn Melanijan tunneskaalassa mukana. Hyväksyn hiljaa kaiken, mikä hänen eteensä tulee ja mitä hän joutuu kohtaamaan. Odotan vastauksia mutta elän mukana seuraavaan hetkeen. Näennäisestä umpikujasta on jo seuraavassa kohtauksessa selvitty, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Tilanteet ratkeavat aina johonkin suuntaan. Ratkaisu ei ole joka kerta positiivinen, mutta kuljettaa eteenpäin. Vastarintaa tehdään passiivisesti ja omaehtoisesti, ylpeys säilytetään selkä suorana. Hymyilen hänen kanssaan kun hän nauttii kauniista luonnosta, kissasta, tuoreesta valkoisesta leivästä. “Minä olen yksin, mutta en koskaan yksinäinen”, sanoo Melanija. Yhteisö on vahvasti läsnä Melanijan tiellä.

Ennen elokuvan näkemistä kuulin mielipiteen, ettei elokuva puhuttelisi ihmisiä, joiden sukulaisia ei ole karkoitettu Siperiaan. Valitettavasti minun on vaikea ottaa kantaa. Elokuvakäynnin jälkeisenä päivänä soitin 92-vuotiaalle Siperiasta selvinneelle isoäidilleni. Kerroin hänelle, että nyt ymmärrän ehkä vähän mitä hän on käynyt läpi. Mitä meidän perheen keskeinen henkilö on kokenut, mistä käymme edelleen läpi mutta mistä olemme selvinneet. Ajattelin aiemmin, että Siperia oli lovi elämässä mutta nyt näen, että elämä jatkui Siperiassakin. Katkeruus ja viha tappavat hitaasti sisältä jos niiden antaa hallita, vaikka pelko ja ahdistus tulevat vieläkin toisinaan päälle. Isoäiti oli vähän pahoillaan, ettei taitaisi pystyä katsomaan elokuvaa. Sanoin, ettei hänen tarvitse. Hänhän on itse elänyt sen kaiken. Sanoin myös, että minun on vaikea kuvitella, millä toisella tavalla tarina olisi voitu kertoa paremmin, vainojen ja pakkosiirtojen uhreja kunnioittavammin tai täsmällisemmin ja totuudenmukaisemmin.

Viihdettä elokuva ei missään nimessä ole. Sanoisin, että mahdollisimman realistinen kuvaus emotionaalisesta matkasta ennen kaikkea ihmisyyteen. Tarve huolehtia ja saada toinen elävä olento pysymään hengissä on syvällä ihmisessä, jopa silloin kun näennäisesti ei ole mitään mistä jakaa ja antaa. Maailmaa jaetaan tälläkin hetkellä keinotekoisesti kahtia, rakennetaan aitoja, leimataan kokonaisia uskontoja ja kansakuntia eikä vihan ja väkivallan kierteelle näy loppua. Pieni vähemmistö ylläpitää tätä kierrettä, vaikka väkivalta ei ole koskaan ratkaissut mitään. Olenko Melanija, olenko leirin vartija vai olenko sika, joka syö perunapellolle vankien esiliinoista vierineet mukulat. Millaisena minä haluan tulla muistetuksi.

Linda Prauliņa

Seuraavat näytökset voi tarkistaa Finnkinon sivuilta:

http://www.finnkino.fi/Event/301977/

 

Vastaa