Niin muuttuu maailma – ja Latvia, osa 3

Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.

Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.

Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.

En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.

Riiasta kotoisin?

Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.

Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.

Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.

Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.

Pois Riiasta!

Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.

Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.  

Liepājan jugendkauppahalli ja hienot pyörätelineet 

Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!

”Ei siellä kukaan puhu latviaa”

Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.

Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.

Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.

Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.

Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.

Daugavpils – Väinänlinna
Mark Rothko -keskus

Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!

Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti – sitten joskus kun taas saamme matkustaa.

Pääkuva: Rēzeknen hulvaton ruohokattoinen kulttuuritalo

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila  

Lue juttusarjan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

Vastaa