Heikki Koski: Matkani Porin ystävyyskaupunkiin Riikaan vuonna 1969

Pori ja Riika, ystävyyskaupungit

Muutin perheineni Poriin syksyllä 1965 ja aloitin apulaiskaupunginsihteerin virassa. Pori ja Riika olivat vähän aikaisemmin sopineet ystävyyskaupunkisuhteesta. Riian kaupunginjohtaja Janis Pakalns oli vieraillut Porissa, ja hänen kollegansa kaupunginjohtaja Oiva Kaivola oli vienyt hänet myös Lappiin. Kaupunginsihteeri Jalo Ahlsten muisteli vielä minulle, kuinka hän oli ollut kauhuissaan kuultuaan, että kaupunginjohtajat olivat erään kostean illan tuloksena päättäneet poiketa myös Ruotsissa. Neuvostokansalainen Pakalnsilla ei ollut viisumia kuin Suomeen, joten jos rajalla olisi tarkastettu paperit, seuraukset olisivat saattaneet olla kohtalokkaat. Papereita rajalla ei kuitenkaan kyselty.

Talvella 1968 asuin perheineni viitisen viikkoa Michiganissa Yhdysvaltain oleskelumme aikana. Siitä kerrottiin eräässä sikäläisessä lehdessä, taisipa olla kuvakin, jossa luovutin Porin kaupungin viirin Kalamazoon kaupunginjohtajalle. Tuloksena oli vierailukutsuja, mutta myös 19.1.1968 päivätty kirje, jossa A. Stunda, Alise Osis ja Kārlis Stunda -nimiset henkilöt esittivät USA:ssa asuvien latvialaisten tervehdyksen Suomen kansalle.

Kuori, jossa tämä kirje tuli, oli mielenkiintoinen. Koska edellinen vuosi oli ollut Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuosi, koko karttaosa oli otsikoitu englanninkielisin tekstein: “Suomi 1917-1967. Latvian kansa tervehtii sankarillista Suomen kansaa.” Postimerkkinä oli käytetty Yhdysvalloissa julkaistua Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlamerkkiä, jossa valkoinen vaakunaleijonamme kohottaa miekkaansa syvänsiniseltä pohjalta.

latvian people salute heroic nation of finland
Latvian people salute heroic nation of Finland

Vaikka karttapiirros osoitti, että Latvia on meitä maantieteellisesti hyvin lähellä, etäisyys tuohon aikaan oli todellisuudessa pitkä. Toisen maailmansodan jälkeen yhteydet, myös kulttuuriset ja taloudelliset, olivat vähäiset. Latvia katosi miltei viideksi vuosikymmeneksi Suomen näköpiiristä. Yhteydenpito jäi lähinnä kahden ystävyyskaupunkisuhteen, Porin ja Riian sekä Pietarsaaren ja Jūrmalan varaan.

Autolla Suomenlahden ympäri Riikaan

Juuri Porin ja Riian ystävyyskaupunkiasioissa kävin ensimmäisen kerran Latviassa syksyllä 1969, puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin saanut Kalamazoossa latvialaisten emigranttien kirjeen. Olin silloin Porin sosiaali- ja sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja, joka oli kaupunginjohtaja Kaivolan sairastuttua määrätty hoitamaan oman virkansa ohella myös vt. kaupunginjohtajan tehtäviä. Matkalla olivat mukana valtuuston kansandemokraattinen varapuheenjohtaja, myöhemmin kansanedustajanakin toiminut Matti Järvenpää, Satakunnan museon johtaja, myöhemmin Turun yliopiston professori Unto Salo sekä vaimoni Pirkko.

Matkustimme Riikaan Porin kaupungin autolla, jota ajoi autonkuljettaja Jaakko Santanen, Leningradin, Narvan, Tallinnan ja Pärnun kautta. Silloin tuo reitti ei vielä ollut avoin, niinpä meillä oli erityislupa, jota jouduimme näyttämään lukuisia kertoja. Riiassa Porin kaupungin musta Chevrolet keräsi hotellin eteen heti suuren katsojajoukon, jolle Jaakko Santanen silminnähden nauttien esitteli autoa. Auto vietiin nopeasti Riian kaupungin autotalliin. Ei se suinkaan ollut ainoa Riian kaduilla näkemämme Chevrolet; muiden mallit vain olivat 1930-luvulta.

Koska valtuuskuntamme edusti Riian ystävyyskaupunkia Poria, ohjelmamme oli virallinen: neuvotteluja siitä, miten ystävyyttä parhaiten vaalittaisiin, tutustumiskierros vanhassa kaupungissa ja käynti sodanaikaisen keskitysleirin muistomerkillä. Kukkalaite laskettiin kirjailijan, 1920-luvun opetusministerin ja Latvian sosialidemokraattisen puolueen perustajan Jānis Rainisin haudalle. Kun jälkeenpäin olen katsonut vierailusta ottamaani amatöörimäistä lyhytfilmiä, siinä korostuvat vanhan kaupungin historialliset ja kaunislinjaiset rakennukset. Samoin tulevat esiin rajun syysmyrskyn jäljet Jūrmalan hiekkarannoilla; poikkeuksellisen kova myrsky oli vähän aiemmin pyyhkäissyt pitkin Itämeren rantoja ja saanut aikaan runsaasti tuhoa, katkenneita puita ja irronneita kattoja.

Tulkkimme Nina Veselova teki parhaansa kuvatessaan saksalaisten aiheuttamia kärsimyksiä ja sitä, kuinka neuvostojärjestelmä oli ensimmäisen kerran Latvian historiassa aikaansaanut mittavaa teollista kehitystä ja hyvinvointia. Hän osasi myös liioittelun taidon; historian dramatiikka ei hänelle vielä sellaisenaan riittänyt.

Teollisuutta neuvostojärjestelmä todellakin oli siirtänyt Latviaan. Samalla tämä neuvostotasavaltojen työnjako-oppi toi uusia asukkaita laajan valtakunnan eri osista. Sen sijaan Nikita Hrushtshevin suunnitelmat maissin viljelemiseksi Latviassa eivät olleet onnistuneet. Teollinen kehitys johti kuitenkin siihen, että 1980-luvulla oli lähellä, etteivät latvialaiset olisi enää olleet enemmistönä omassa maassaan. Siksi latvialaiset vastustivat niin uuden ydinvoimalan rakentamista Liepajan lähelle kuin Riian metronkin töiden aloittamista. Tämä tapahtui viime hetkellä. Mutta syksyllä 1969 meille kerrottiin kansallisuussuhteista vain vältellen.

Ystävyys edellytti maljojen taajaa kohottamista. Siihen tarkoitukseen oli oivallinen juoma, Riga balsam, ruskeisiin ruukkumaisiin pulloihin pakattu yrttijuoma, munkkien kehittämä. Isännät nauttivat sitä viisi prosenttiyksikköä miedommalla vodkalla laimennettuna, minä mieluummin aitona ja alkuperäisenä. Kun Riga balsamin lääkkeenomaista merkitystä oikein mainostettiin, raittiusmies Matti Järvenpääkin suostui maistamaan, hyville pyrkimyksillehän maljoja kohotettiin. En tuolloin aavistanut, että Riga balsam myöhemmin tulee eteeni ammattiasiana: 1990-luvun alussa Alko etsi myös Riga balsamin kautta jalansijaa Latviassa.”

Teksti: Heikki Koski

Vastaa