Heikki Koski: Liivinranta ja laulujuhlat

Vierailimme vaimoni Pirkon kanssa Latvian laulujuhlien 140-vuotisjuhlissa. Ennen sunnuntaisia laulujuhlatapahtumia kävimme Anna Žīguren kanssa Liivinrannalla Mazirbessa, jossa olin jo pitkään halunnut poiketa. Erkki Huttusen piirtämä ja 10. elokuuta 1939 suurin juhlallisuuksin vihitty Liiviläisten talo, valkoinen funkisrakennus, oli selviytynyt miehitysajasta, jolloin Liivinranta oli rajavyöhykettä, kiellettyä aluetta. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taloa oli kunnostettu, ja se näytti ainakin ulospäin olevan kohtuullisessa kunnossa. Liiviläisten sini-valko-vihreä lippu liehui talon avoimen ulko-oven yllä. Oven vieressä on kaksi laattaa, joista toisessa on teksti: Tämän talon ovat liiviläiset pystyttäneet isänmaansa Latvian sekä heimolaistensa Suomen, Eestin ja Unkarin kansan avulla. Toisessa laatassa luetellaan ne tahot, joiden tuella miehitysajan jälkeiset kunnostustyöt oli suoritettu.

Sisällä talon aulassa on pieni kahvio, jonka seinillä oli Lauri Kettusen ja Vilho Setälän ottamia vanhoja valokuvia Liivinmaalta ja liiviläisistä. Juhlasalin täytti taidenäyttely. Pihalla on eräänlainen ”toteemi”, johon presidentit Martti Ahtisaari ja Guntis Ulmanis olivat iskeneet nimillään varustetut isokokoiset naulat.

Liiviläisten talo on yksinään ja vähän eristettynä Mazirben rantaan johtavan tien varrella. Mutta tien toisella puolella metsikön siimeksessä on vanhoja liiviläistaloja, asuttuina mutta tavallaan museoituina. Mazirben kirkko ja hautausmaa ovat etäämpänä eivätkä ne näy Liiviläisten talolle.

Liiviläisten talosta meren rantaan johti sateiden jäljiltä huonokuntoinen kuoppainen tie, jolla sallitaan ajoliikenne vain muutamaan tien varren taloon. Tätä tietä myöten vuosittain elokuun alussa vietettävän liiviläisten juhlan yhteydessä kansallispukuinen kulkue vie seppeleen mereen siellä kuolleiden vainajien muistoksi. Lähellä rantaa oli viitta, joka osoitti laivojen hautausmaalle. Mazirben ranta kuuluu Itämeren hienohiekkaisiin rantoihin: pehmeää miltei valkoista hienoa hiekkaa ja matalia hiekkakumpuja, edessä avautuva aava meri.

Mazirbesta jatkoimme matkaa Kolkaan. Poikkesimme matkalla yhdessä kahdestatoista liiviläiskylästä, Pitragsissa. Näissä liiviläiskylissä asuu nykyisin toki muitakin kuin liiviläisiä. Itsensä liiviläisiksi tuntevia kerrotaan olevan kaikkiaan noin 300, mutta heistä kieltä osaa enää viitisenkymmentä.

Kolkassa kävimme jälleen rannalla, paikassa jossa avoin Itämeri yhtyy Riian lahteen ja jossa kahdesta eri suunnasta tulevat aallot kohtaavat. Kolkassa näkyi, että vanhaa liiviläiselinkeinoa kalastusta harjoitetaan yhä. Tien varren kylteissä kaupattiin kaloja; mekin haimme eräästä talosta savustettuja kampeloita. Niiden herkullisuus testattiin illalla Jūrmalassa Anna Žīguren ja Jukka Rislakin luona.

Paluumatkalla poikkesimme vielä kerran meren rannalla, tällä kertaa Kaltenessa, jonka erikoisuus ovat isot kivilohkareet niin meressä kuin rannallakin. Niille ihmiset kahlasivat istumaan. Kiviä on runsaasti, ikään kuin jokin voima olisi sirotellut niitä juuri tälle osalle rantaa, sattumanvaraisesti ja osoittaen, etteivät Latviankaan rannat voi koostua pelkästä hiekasta.

Ennen paluuta Jūrmalaan kävimme vielä runoilija Imants Ziedonisin (1933-2013) haudalla. Ja jälleen illalla upea auringonlasku Jūrmalan hiekkarannalla!

x x x x x

Latvian XXV laulujuhlat heinäkuussa 2013 olivat tavallista juhlavammat, sillä ensimmäisistä laulujuhlista oli kulunut 140 vuotta. Meidän osaltamme kyse oli neljänsistä laulujuhlista Latviassa. Ensimmäiset, joissa olimme mukana, olivat 100-vuotisjuhlat vuonna 1973. Sitten seurasivat vuosien 1990 ja 2003 laulujuhlat. Kaikki ovat olleet erilaisia, niin olosuhteiltaan kuin tunnelmaltaankin.

Vuonna 1973 neuvostovalta oli vielä läsnä, mutta ei voinut peittää latvialaisten voimakasta kansallistunnetta. Vuonna 1990 kansallinen innostus oli korkeimmillaan: uutta itsenäisyyttä kohti marssittiin laulamalla pitkään kiellettyinä olleita lauluja ja heiluttaen Latvian lippuja. Kaunis alunperin liiviläinen kansanlaulu Pūt vējiņi oli tehnyt tilaa Latvian hymnille pääkonsertin päättäjäisnumerona.

Vuonna 2003 Latvia oli ollut itsenäinen kaksitoista vuotta. Yhä laulujuhlat olivat suurtapahtuma. Mutta enää ei tarvittu uhmakkuutta ulospäin, ei tarvinnut koetella vapauden rajoja eikä tehty laulaen vallankumousta. Omaa itsetuntoa ja yhtenäisyyttä kylläkin pyrittiin kohottamaan.

Samoin saattoi kuvata myös vuoden 2013 laulujuhlia. Riian kadut täyttyivät kansallispukuisista ja seppelepäisistä laulajista, tanssijoista ja soittajista. Katselimme jälleen tuntikausia kestävää kulkuetta Pētersonien parvekkeelta, kuten vuonna 1990. Silloinen isäntämme Anna Žīguren kummisetä oli kuollut, nyt parveketta hallitsi hänen tyttärensä Karina Pētersone. Mutta vastapäätä olevan talon parvekkeilla ei enää ollut – kuten 1990 – neuvostosotilaita, jotka vähän epäuskoisina silloin seurasivat latvialaisen kulttuurin voimannäyttöä.

Pääkonsertti oli taas mahtava kokemus. Laulujuhliin osallistuneista 40 600:sta esiintyjästä laululavalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa toistakymmentä tuhatta. Katsomon täytti viimeistä paikkaa myöten monikymmentuhantinen yleisö. Alkufanfaarin jälkeen presidentti Andris Bērziņš avasi konsertin. Hänen puheensa jälkeen 100-vuotias kuoronjohtaja Roberts Zuika, tämänkertaisten laulujuhlien ehdoton yleisönsuosikki, johti kansallislaulun Dievs, svētī Latviju. Kuoronjohtajat vaihtuivat, pariin otteeseen myös kuorot lavalla. Ja tietysti ohjelmaan kuului tunnelmallisen kaunis Pūt vējiņi, jossa solistina lauloi Ilona Hanina.

Sekä vierailu Liivinrannalla että laulujuhlien osoittama kulttuurin voima toivat jälleen mieleen Latvian historian, sen miten Latvian kansa oli kyennyt selviytymään niin sota-ajan kuin pitkän miehitysajankin kärsimyksistä. Jännitteitä yhä on: suhteet Venäjään ovat naapurimaiksi etäiset eivätkä suhteet suureen venäläisvähemmistöönkään näytä luontevilta. Latvialaisten osuus koko maan kaksimiljoonaisesta väestöstä on 60 prosenttia, mutta Riiassa enemmistö on yhä venäjänkielisiä. Väestön väheneminen on suuri ongelma, sillä se merkitsee ennen kaikkea nuorten työkuntoisten ihmisten lähtöä maasta.

Heikki Koski