Kesällä 2023 Latvian laulujuhlat viettävät 150 vuotisjuhliaan. Laulujuhlien historiassa kohdalleni osui kolme suuresti toisistaan poikkeavaa juhlavuotta.
Olin käynyt ensimmäisen kerran Riiassa vaimoni Pirkon ja Porin kaupungin pienen delegaation kera syksyllä 1969 neuvottelemassa ystävyyskaupunkien Porin ja Riian vuorovaikutuksesta. Seuraavan kerran Pirkko ja minä vierailimme Riiassa kesällä 1973, jolloin vietettiin Latvian laulujuhlien 100-vuotisjuhlia. Ensimmäisille laulujuhlille vuonna 1873 oli jo osallistunut yli 40 kuoroa ja tuhatkunta laulajaa. Tämän jälkeen laulujuhlat olivat paisuneet suurtapahtumaksi, johon oli latautunut vahva kansallistunne. Tämän kansallistunteen aisti vuoden 1973 laulujuhlilla koko ajan, ja se oli läsnä kaikkialla. Tuskin oli mahdollista saada havainnollisempaa esimerkkiä siitä, miten monitahoinen ja kansakuntaa koossapitävä merkitys kulttuurilla oli Neuvostoliiton alistamassa Baltiassa.
Osallistuimme laajasti laulujuhlien ohjelmaan, urheiluhallin kansantanssiohjelmasta ”Riika eilen, tänään, huomenna”-näyttelyyn, ja siinä sivussa kävimme neuvotteluja Riian kaupungin johdon kanssa tulevasta ystävyyskaupunkiohjelmasta. Pääkonsertin osalta kirjasin päiväkirjaani 21.7.:
Kello 17.30, ukkossateiden sopivasti päätyttyä, alkoi laulujuhlakonsertti. Avauspuheen jälkeen (Neuvostoliiton kulttuuriministeri) Jekaterina Furtseva ja (avaruuslentäjä) German Titov esittivät tervehdyksensä ja lähetettiin sähke Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Suurenmoisessa konsertissa oli kaikkiaan 36 virallista numeroa, kuoronjohtajat ja kokoonpanot lavalla vaihtuivat. Mahtava tanssiesitys Pie Daugavas kuului ohjelmaan, samoin sytyttävä Riga Dimd ja vihdoin ylimääräisenä päätösesityksenä, kuten kuulemma oli aina tapana, kaunis Pūt, vējini, minkä esiintyjät ja yleisö yhdessä lauloivat. Kansallistunteen voimakkuudesta ei jäänyt epäselvyyttä.”
Tuolta vierailulta tekemieni päiväkirjamerkintöjen mukaan oli hyvin havaittavissa, kuinka patoutunut kansallistunne purkautui laulun, soiton ja tanssin kautta, sai voimaa yhdessäolosta ja yhteisestä kulttuuriperinteestä. Kuoronjohtajat olivat laulujuhlien juhlittuja sankareita. Sulautumista ”neuvostokansojen suureen perheeseen” ei ollut tapahtunut. Mutta oltiin realistisia, kohteliaan pidättyväisiä: venäläisillä ja venäjän kielellä oli oma sijansa. Silti laulujuhlien merkitys latvialaisten kansallistunteelle ei varmasti voinut kultuuriministeri Furtsevaltakaan jäädä huomaamatta.
Kutsujanamme ja isäntänämme toimi Riian kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis. Oppaanamme ja tulkkinamme oli Anna Žigure. Ziemeliksen rooli oli tasapainoilua, mutta energisyytensä ja pätevyytensä vuoksi hän näytti selviytyvän vaikeasta tehtävästään hyvin. Ihmettelin, kuinka suuren ajan hän ja Riian kaupungin muu johto vietti laulujuhlien aikana meidän kanssamme, sillä virallisia vieraita oli runsaasti, niin muista neuvostotasavalloista kuin ulkomailtakin. Olimme ensimmäiset vieraat sodan tuhoilta uudistetussa Pietarin kirkon tornissa, joka avattiin yleisölle vasta elokuussa. Seuraavana päivänä tulleen ministeri Furtsevan vierailu tornissa oli kaupungin johdolta unohtua, mutta viime hetkessä apulaiskaupunginjohtaja Ivars Ulmanis muisti asian ja ryntäsi paikalle. Ehkä suomalainen ystävyyskaupunki Pori koettiin sopivan neutraaliksi ja mutkattomaksi: meidän seurassamme ei tarvinnut koko ajan olla varuillaan.
Paluumatkalla Riiasta pohdimme matkan vaikutelmia, puhuimme – päiväkirjaani lainaten – ”ennen kaikkea latvialaisten suuresta kansallisesta ongelmasta sekä siitä, miten eri ystävämme olivat sen kokeneet”.
x x x x x
Rozentāls-seura perustettiin keväällä 1990. Kesällä matkustimme Pirkon kanssa toisen kerran Latvian laulujuhliin, joita nyt vietettiin 20. kerran. Ulkoiset olosuhteet olivat täydellisesti muuttuneet, vaikka Latvia yhä oli osa Neuvostoliittoa. Dievs, svētī Latviju oli palannut, kuten punavalkoinen lippukin, uutta itsenäisyyttä kohti kulkevan Latvian symboleiksi ilman että esityskieltoa oli missään kumottu.
Katsoimme laulujuhlakulkuetta Kārina Pētersonen perheen parvekkeelta. Loputtomalta tuntunut kulkue lipui altamme värikkäissä asuissaan. Vastapäätä olevan talon parvekkeelta kulkuetta katseli joukko neuvostosotilaita, jotka vähän epäuskoisen näköisinä seurasivat latvialaisen kulttuurin voimannäyttöä.
Jos vuonna 1973 voimakas kansallistunne oli purkautunut laulun, soiton ja tanssin kautta, nyt saatettiin puhua suorastaan kansallisesta innostuksesta. Latvian liput, joiden esillä pitämisestä olisi vielä muutamia vuosia aikaisemmin saanut vankeustuomion, liehuivat kaikkialla. Ohjelmalehtinen, kuten koko ohjelmakin, oli nyt vain latviankielinen. Eikä ollut puhettakaan siitä, että pääkonsertista olisi lähetetty tervehdys Moskovaan.
Viisituntisessa pääkonsertissa yleisö nousi aina seisaalleen, kun kuorot esittivät pitkään kiellettyinä olleita lauluja. Ja todellinen huipentuma oli konsertin päätteeksi esitetty Latvian hymni: 10 000 laulajaa lavalla sytytetyt kynttilät käsissään ja 50 000 kuulijaa katsomossa pitivät hymnin päätyttyä pitkän rikkoutumattoman hiljaisen hetken, pisimmän ja vaikuttavimman, missä milloinkaan olen ollut mukana.
Kuoronjohtajat olivat perinteisesti olleet laulujuhlien juhlittuja sankareita. Heitä, muun muassa Jānis Duminsin, olin tavannut vuoden 1973 laulujuhlien yhteydessä. Mutta nyt sankareita olivat myös Latviaa kohti vapautta johtavat poliitikot, ennen muuta presidentti Anatolijs Gorbunovs sekä kutsujamme ja isäntämme kulttuuriministeri Raimonds Pauls. Heidät tapasimme erikseen laulujuhlien jälkeisenä maanantaina, jolloin saatoin kertoa muun muassa Rozentāls-seuran perustamisesta Latvian korkeimmalle johdolle. Illalla tapasimme Rozentāls-museossa koko Latvia-Suomi Seuran johdon.
Kun palasimme pääkonsertista Anna Žiguren kotiin täpötäydessä raitiovaunussa, koko vaunu oli täynnä laulua. Joku aloitti, muut yhtyivät. Kaikkialla laulettiin tuon viikonlopun aikana. Latvia oli laulaen kulkemassa kohti vapautta ja itsenäisyyttä. Kirjoitin Annan vieraskirjaan Elmer Diktoniuksen säkeet: ”Vaan eipä koskaan aurinko / ja ihmissydän jäädy: / on sillä voimaa luomiseen / ja meillä usko huomiseen.”
x x x x x
Kolmannen laulujuhlavierailumme Riikaan teimme heinäkuussa 2003. Jälleen oli juhlavuosi: vietettiin Latvian laulujuhlien 130-vuotisjuhlia. Asuimme Jūrmalassa Anna Žiguren (jonka kanssa siis saatoimme viettää ystävyytemme 30-vuotisjuhlia) ja hänen miehensä Jukka Rislakin luona. Anna ja toisaalta Ivars Ulmaniksen perhe merkitsivät meille samalla laulujuhlaperinnettä, muistumaa kolmen vuosikymmenen taakse. Tavallaan sitä merkitsi myös käynti Miehitysmuseossa; kolme vuosikymmentä aiemmin se oli vain ollut Punaisten tarkka-ampujien museo. Silloin kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis oli toiminut isäntänämme, nyt kävimme hänen haudallaan.
Mekin marssimme riikalaisten joukossa laulujuhlakulkueessa Vapaudenpatsaalle. Katujen varret olivat täynnä yleisöä. Valitettavasti tuttuja ei näkynyt suosiotaan osoittamassa, porilaisten valtuuskuntakin oli kadonnut jonnekin. Mutta olimme vahvasti mukana kulkueen tunnelmassa.
Vuonna 1973 neuvostovalta oli ollut läsnä, mutta ei voinut peittää kansallistunnetta. Vuonna 1990 kansallinen innostus oli ollut korkeimmillaan: uutta itsenäisyyttä kohti oli marssittu laulamalla pitkään kiellettyinä olleita lauluja ja heiluttamalla Latvian lippuja. Kaunis alun perin liiviläinen kansanlaulu Pūt, vējini oli tehnyt tilaa Latvian hymnille pääkonsertin päättäjäisnumerona.
Nyt Latvia oli ollut uudelleen itsenäinen kaksitoista vuotta. Yhä laulujuhlat olivat suurtapahtuma: pääkonsertissa laulajia lavalla oli 13 000, yleisöä oli useita kymmeniä tuhansia. Mutta enää ei tarvittu uhmakkuutta ulospäin, ei tarvinnut koetella vapauden rajoja eikä tehty laulaen vallankumousta. Omaa itsetuntoa ja yhtenäisyyttä kylläkin pyrittiin kohottamaan.
Olen toki käynyt Latviassa monesti laulujuhlien välilläkin. Kun laulujuhlat täyttivät 140 vuotta, olimme neljännen kerran mukana. Kuitenkin juuri nämä kuvaamani kolme hyvin erilaisina ajankohtina järjestettyä laulujuhlaa ovat kaikkein selvimmin osoittaneet, millainen voima kulttuurilla voi olla kansakunnan kohtaloissa. Historian vääryyksien ei tarvitse olla pysyviä. Ahdistavan valtakoneiston alta on mahdollista murtautua avarampaan liikkumatilaan, kirjailija Alberts Belsin sanoin saada pää veden pinnan yläpuolelle, jotta voidaan taas hengittää.
Teksti: Heikki Koski
Kuva: Ilmārs Znotiņs
Copyright: Latvian National Centre for Culture Archive
Ei kommentteja