”Jos olisi voimaa, voisin vihata, mutta viha on liian ylivoimainen tunne”

Vizma Belševica: Bille ja nuoruus
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2021

Vizma Belševican (1931-2005) ”Bille ja nuoruus” jatkaa siitä mihin teossarjan toinen osa päättyy: Latvian miehittäneet saksalaiset vetäytyvät maasta, ja venäläiset miehittävät maan uudelleen. Latviasta tulee osa Neuvostoliittoa samaan aikaan kun romaanin nimihenkilö, Bille, kulkee lapsuudesta nuoruuteensa. Teos on klassikoksi muodostuneen omaelämäkerrallisen trilogian kolmas itsenäinen osa.

Joudun pyörähtämään aiotun arvion muodosta ja sisällöstä poispäin, niin kuin maailma on nyt tätä aikaa elävien mielestä pyörähtänyt oletetuilta radoiltaan. Näin käy aina. Sotien kuvitellaan siis jäävän taakse, uuden ajan aukeavan ja alkavan, olemme taas siinä samassa kohdassa kuin Eurooppa vaikkapa 1900-luvun vaihteessa tai Baltia lukuisten miehitystensä jälkeen 1940-luvulla: uuden uskotaan koittavan, mutta uudeksi osoittautuu vain historian toivoton toisto. Siinä samassa tyhmyydessä ja toisteisen toiston kohdassa me nyt seisomme, jossa aiemmat sukupolvet ovat seisseet. Vizma Belševican romaani ei voisi olla ajankohtaisempi kun kirjoitan tätä arviota: Venäjä miehittää nyt Putinin johdolla yhä raivoisammin Ukrainaa, ja kolmannen maailmansodan uhka on yhtäkkiä täysin todellinen. Kirjassa toinen maailmansota riehuu Euroopassa. On pakko huokaista: Voi ikiaikaiseen autoritääriseen johtamiseen perustuvaa ajattelua, voi strategisen kulttuurin sokeuttamaa itäistä kulmaa, voi Ukraina-laulun Nataliaa, voi kirjan nimihenkilöä Billeä, voi tämän hetken sotaa kokevia! Huomenna me voimme kuulua heihin. Maailma ei muutu, historia on toistontoiston kaikuisa näyttämö, ja Belševican kirja yksilön näkökulmaan taas täysin tuore.

Bille ja nuoruus jatkaa samoilla ihmissuhteellisilla linjoilla kuin kakkososakin: kontakti toisiin on hankalaa, vuorovaikutus äidin kanssa eripuran sävyttämää, mutta Billeen itseensä nousee nuoruuden myötä uutta itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja uhmaa. Äiti ei enää määritä maailmaa; Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja menee iltakouluun, tekee työtä ja opiskelee, sekä astuu lähemmäs runoilijakutsumustaan. Billen vaiheet seuraavat jokseenkin uskollisesti kirjailija Vizma Belševican omaa elämänkulkua.

Elämä ei kuitenkaan tarjoa nopeita voittoja tai palkintoja sodan runtelemassa Riiassa, ja Bille miettii, että hänelle voidaan ”suuttua aamusta iltaan, Billen pitää vain kestää. Hänellä on nyt ja aina vain velvollisuuksia. Mitä nuoruutta se sellainen on?” Kun Bille kohtaa traumaattisen tapahtuman, lähipiirin ymmärtämättömyys riipaisee lukijaa, mutta lannistumisen sijaan Bille voimistuu entisestään ja tekee pesäeroa jo ennestään kylmään kodin tunnelmaan: ”Äiti ei ole Billelle enää se Mount Everestin huippu, joka kohoaa ylemmäksi kaikkea ja varsinkin Billeä! Bille sanoo kerrankin, mikä äiti on ja mitä Bille hänestä ajattelee!”

Sananlaskut luotaavat omalta osaltaan pessimististä ja varovaista maailmaa: ”Mitä parempi alku, sen pahempi loppu” tai ”Jos aamulla naurat, niin illalla itket”. Mummi on jo aikoinaan sanonut: ”Ei meillä ole mitään eikä tule olemaan”.

Kerronnan keskiössä ovat nälkä ja syöminen, aihepiiri, joka kertoo lohduttomalla tavalla ajan niukkuudesta. Energiaa kuluu kurnivan vatsan kurissapitämisen lisäksi tulevan ruuan pohdintaan, perunoitakin varastetaan ja syödään jopa raakana. Billen unet ja uneksinta liittyvät niin ikään ruokaan, Bille näkee unta ruuasta jota ojennetaan ja joka vedetään pois, ja herää omaan nyyhkytykseensä. Hän joutuu toteamaan, että ”Koulussa taistelu nälkää ja kylmää vastaan on tehnyt oppimisesta toissijaista”.

Alemmuudentunnon sävyttämä suhde äitiin, omaan ulkonäköön ja ystäviin ei estä kirjan nimihenkilöä kulkemasta omia päämääriä kohti. Köyhyyden, nälänhädän, ja tunteiden vaientamisen keskellä Bille kohtaa riemujakin, mutta huomaa, että ”kirjathan olivat hänelle loppujen lopuksi parempia ystäviä”.

Keskeistä Bille ja nuoruus -kirjassa disinformaatio, vaikka sanaa ei tuohon aikaan tunnettu. Siitä kuitenkin oli kyse, samasta tahallisesta väärän tiedon viljelemisestä kuin nyt venäjällä. Lapset eivät ymmärtäneet, mitä tapahtuu, jos eivät usein aikuisetkaan. Bille ihmettelee esimerkiksi sitä, miksi kadunnimiä jatkuvasti muutetaan. Suomentaja on kertonut, että päätyi suomentamaan mm. katujen nimet, jotka vaihtuivat kulloisenkin valtapolitiikan mukaan. Ratkaisu havainnollistaa hienosti sen muutoksen, joka vieraskielisiä nimiä tavatessa voisi suomalaislukijalta joissain kohdissa ohittua.

Oikeaoppisuus ja sensuuri koski myös runoja, jotka valjastettiin palvelemaan sosialistista realismia. Oikeaoppisuuden vaade ulottui paitsi runojen sisältöihin, myös muotoon: ”Muista siis, etten halua nähdä vapaata mittaa nuorten neitien sydämenasioissa – – Kaikkeen tarvitaan tiukka muoto. Siis runomitta ja loppusoinnut. Onko selvä?”, kirjallisuuspiirin ohjaaja kysyy Billeltä ja kehottaa tätä kirjoittamaan omasta koulustaan.

Bille ei täsmälleen ymmärrä mistä on kyse, mutta miettii, miten paljon nykyistä kauniimpia aiemmat runot olivat – ja miten hänen lempirunoilijansa Aleksander Čaks kirjoitti ennen paljon paremmin.  Bille hämmästelee myös ”eikö tässä uudessa elämässä ole lainkaan enää rakkautta eikä kenenkään sydän voi särkyä. Hänelle se kaikki on tapahtunut tässä uudessa elämässä”, hän miettii ovatko sydänsurut tosiaan kadonneet maailmasta, kun niistä ei enää kirjoiteta.

Belševica osoittaa henkilöhahmonsa kautta, että neuvostotaide oli propagandan väline, ja kaikki taiteenlajit valjastettiin palvelemaan tätä tehtävää, proletariaatin diktatuuria: ”Ulmaniksen aikaan Bille katsoi Shirley Templen, Disneyn ja villinlännen elokuvia. Ensimmäisen venäläismiehityksen aikana näytettiin elokuvia kaikenlaisista sankaritöistä, samoin nyt…” Vain saksalaismiehityksen aikana elokuvat kertoivat loputtomasti rakkaudesta. Amerikkalaisille rainoille seisoi nyt täysi boikotti.   

Vizma Belševica mursi kaunistelemattomalla kerronnallaan latvialaisen kuvauksen siihenastisen idyllin, eikä suostunut helposti ohjailtuun tunteiden ja muotojen toiveeseen. Rohkeus ja suoruus olivat hänen vahvuuksiaan kirjailijana. Unen ja valveen rajatilat on kuvattu hänen romaanissaan niin ikään taidokkaasti, samoin kuin latvialaisen talven kauneus. Belševicaa on pidetty Nobel-kirjallisuuspalkinnon potentiaalisena ehdokkaana, hän on kansainvälisesti tunnetuimpia Latvian kirjailijoita. Bille-trilogia on klassikko, joka kuuluu Latvian kirjallisuuden kaanoniin ja jota luetaan kouluissa kirjallisuuden opinnoissa. Trilogia kertoo paitsi yksilön matkasta ja Baltian historiasta, myös siitä mitä tänäkin päivänä – aivan lähellämme – Euroopan sydämessä tapahtuu.

Teksti: Marjo Katriina Saarinen
Kirjoittaja on Tampereen Pispalassa asuva kirjailija ja sanataideopettaja

Kirjan kansikuva: Paperiporo
Kuvituskuva: Sincerely Media, Unsplash

Voit ostaa kirjan seuran nettikaupasta: tässä linkki.

Ei kommentteja

Kommentoi ensimmäisenä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *