Vizma Belševica: Bille
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2019
Vizma Belševican (1931–2005) Bille on pienen tytön uhmakas trauma-albumi 1930-luvulta. Karua lapsuutta kaunistelemattomasti kuvaava omaelämäkerrallinen trilogia on noussut klassikon asemaan Latviassa.
Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura. Sillä tavalla äiti ja mummi ovat kutsuneet pian koulun aloittavaa Billeä niin kauan kuin tyttö muistaa. ”Aina sinua saa hävetä!” -tokaisua seuraa usein läimäytys. Billeäkin hävettävät monet asiat – hänhän on niin ruma, kömpelö ja köyhä. Isääkin pitää hävetä, sillä koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa hän saapuu kotiin. Toisaalta alkoholisti-isä on niitä harvoja aikuisia, jotka asettuvat ajoittain Billen tueksi enimmäkseen tunnekylmiä aikuisia vastaan.
Nykykielellä ilmaistuna Bille elää jatkuvassa hellyysvajeessa ja stressissä – teet niin tai näin, aina väärin päin. ”On yksi sanonta, juuri tuosta meidän likasta: tyhmä sinä olet, vaikket nätti olekaan” (s. 244), Billen äiti sanoo lapsensa kuullen. Traumaattista menneisyyttä ja mielenterveysongelmia enteilevää tulevaisuutta viestii työläistaustaisen Billen elämä Riiassa. Eivätkä sukulaisvierailut maallekaan ole varsinaisia huviretkiä.
Bille koostuu 26 itsenäisestä tarinasta, jotka on kerrottu samannimisen lapsen näkökulmasta. Bille-tyttö ihmettelee aikuisten ilkeyttä ja epäloogista käyttäytymistä, hämmentyy, nolostuu, loukkaantuu. Hän myös suuttuu epäoikeudenmukaisuudesta – onneksi, sillä kapinassa ja uhmassa on selviytymisen siemen! Bille ei ole toki ainoa lapsi, joka joutuu tuntemaan nahoissaan aikuisten ylivallan. Billen hyvän ystävän Ausman ja hänen siskonsa säännöllisiin selkäsaunoihin riittää syyksi heidän isänsä huono tuuli.
1930-luvun Riiassa, kuten ei tuolloin muuallakaan Euroopassa ollut tapana analysoida lapsiin kohdistuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, saatikka puuttua siihen. Billen perhe kuulee, miten yläkerran Ausmaa ja hänen siskoaan kuritetaan, mutta väliin ei mennä. Sydäntä vihlaisee erityisesti Billen luokkatoveri Ērika, joka on kuin lapsirobotti. Voi vain arvailla, millaista laiminlyöntiä ja yksinäisyyttä ekaluokkalainen ”apaattinen ja tyhjäsilmäinen Ērika” on jo joutunut kokemaan.
Kaikesta kurjuudesta ja masentavuudesta huolimatta teos ei ole masentava, vaikka samoja lannistavia lauseita toistetaan turhankin tiuhaan. Belševica kirjoittaa elämänmakuisesti väärinymmärretystä tytöstä, jolla äly leikkaa ja mielikuvitus laukkaa. Tarinoissa on myös paljon tragikomiikkaa. Ja onhan Billen elämässä valoisiakin hetkiä. Joskushan aikuiset ovat myös armeliaalla tuulella, heittävät lantin, ompelevat nukelle hameen, antavat herkkuja tai kehuvat lukutaitoa. Bille lähetetään usein ”tätikullan” luokse maalle. Tätikultakin antaa välillä vitsaa, mutta Bille saa silti melko vapaasti seikkailla serkkutytön kanssa – kunhan lehmät tulee paimennettua. Myöhemmin Bille löytää pakopaikan ja – kuten Belševican myöhempi elämä todistaa – myös paremman tulevaisuuden kirjoista.
Aikuisten sanomisia kuvatessaan Bille-tyttö tulee välittäneeksi tietoa myös yhteiskunnallisista ja sosiaalisista oloissa. Nuori Latvian valtio näyttäytyy kovin kahtiajakaantuneelta luokkayhteiskunnalta, jossa rikkaat ylenkatsovat köyhiä ja köyhät kantavat rikkaille kaunaa. Tarinassa Itsenäisyysjuhla Bille ja mummi jäävät kuuntelemaan kadulle presidentti Kārlīts Ulmanīsin puhetta kansalle. Kun yksi nainen erehtyy huutamaan presidentille eläköötä, mummu kivahtaa: ”Senkin ämmä! Mitä Jumala on sinulle antanut, mitä Ulmanis? Omin avuin täällä on elettävä!” (s. 168). Sanomalehdistökään ei ole puolueeton; kirjoitetaan rikkaiden saavutuksista ja köyhien rikoksista.
Belševica kuvaa osuvasti sitäkin, miten katkeruus ja epätasa-arvoisuus vallitsevat omankin perheen sisällä; parempiosaiset nöyryyttävät köyhempiä perheenjäseniään ikään ja sukupuoleen katsomatta. Lapset jäävät toiseksi, kun aikuiset järjestävät draamaa sukulaisvierailuilla nokitellen, riidellen ja jopa nyrkein tapellen. Ystävyyssuhteitakin rasittavat kateus tai näyttämisenhalu.
Vizma Belševica on Latvian kansainvälisestikin tunnetuimpia kirjailijoita, jonka teoksia on käännetty noin 40 kielelle. Häntä on pidetty myös varteenotettavana ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnosta puhuttaessa. Vaatimattomista oloista ponnistanut Belševica debytoi runoilijana vuonna 1955. Neljännen runokokoelman jälkeen neuvostovalta määräsi hänet muutamaksi vuodeksi julkaisukieltoon 1970-luvun alussa. Bille-trilogian enimmäinen osa julkaistiin ensin emigranttien toimesta Yhdysvalloissa vuonna 1992 ja kolme vuotta myöhemmin Latviassa. Mirja Hovilan suomennos välittää notkeasti ja vivahteikkaasti myös puhe- ja murrekieltä.
Belševican Billellä ja hänen virolaiskollegansa Leelo Tungalin Toveri lapsella (suom. Anja Salokannel) on paljon yhtymäkohtia. Molempien pohjalta on tehty myös elokuva, joka on lisännyt entisestään kiinnostusta omaelämäkerrallisia neuvostoajasta kertovia kirjoja kohtaan. Paperiporo-kustantamo on julkaissut aikaisemmin Inguna Ula Cepīten romaanin Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi (2017, suom. Mirja Hovila). Mainittakoon vielä Nora Iksenan ”Mātes piens” (Äidinmaito), joka on yksi vaikuttavimmista romaaneista äiti-tytär-suhteesta ja neuvostoajan vaatimista uhrauksista. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Pieni ihminen suuressa neuvostotodellisuudessa on aihe, jota ei ole ammennettu tyhjiin niin kauan kuin löytyy loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat siitä.
Heidi Iivari
Kirjoittaja on Tartossa asuva suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja lavarunoilija, joka viihtyy paremmin Riiassa kuin Tallinnassa.
Bille on saatavana myös Rozentals-seuran nettikaupassa.
Ei kommentteja