Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset

Rainis on Latvian kirjallisuuden suurmies, jonka kuolemasta on kulunut jo vajaat 90 vuotta, mutta hänen tekstejään ei ole juuri suomennettu. Rozentāls-seura julkaisee keväällä 2016 valikoiman Rainiksen tuotannosta, ja tähän vaativaan kulttuuritekoon ryhtyivät kääntäjät Mirja Hovila ja Marja Leinonen. Matkalla valmiiseen tekstiin on monta kynnystä. Mirja Hovila kirjoittaa ajatuksistaan Latvian kansallisrunoilijan kääntämisen haasteista.

Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset

Kuka tahansa kaltaiseni perfektionisti ja aika moni muukin on vakuuttunut siitä, että kääntäminen on mahdotonta – mutta silti sitä tehdään. Ilman kääntäjiä ei olisi maailmankirjallisuutta, olisi vain paikallista tai kansallista kirjallisuutta. Emme tietäisi mitään Platonista, Shakespearesta, Dantesta, Ibsenistä – tai Runebergistä ja Kjell Wästöstä, paitsi ne onnelliset, jotka osaavat alkukieliä, myös vanhaa kieltä, sellaista jota natiivitkaan eivät ymmärrä ilman selitysteoksia.

Rainis eli Jānis Pliekšāns on Latvian kansallisrunoilija ja kulttuuri-ikoni, josta povattiin Latvian ensimmäistä presidenttiä ja jonka asema Latviassa on edelleen monin tavoin luovuttamaton. Hänen tuotantoaan on kuitenkin käännetty muille kielille melko vähän.

Rainis istuu Riiassa Esplanāden puistossa valtavana patsaana, mutta hänet on nostettu jalustalle monessa muussakin mielessä. Onko häneen ”kajoamista” pidetty uskaliaana, liian vaikeana tai peräti kiellettynä? Hänelle uumoiltiin aikoinaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa – mutta ilmeisesti vain Latviassa. Hänen runoutensa on säilyttänyt asemansa, ja näytelmiä esitetään, mutta Latvian ulkopuolella häntä ei tunneta paljoakaan.

Rozentāls-seuran Rainis-valikoimaan päätettiin ottaa yksi näytelmä sekä valikoima runoja ja Rainiksen kirjeitä vaimolleen Aspazijalle. Tuotanto on valtava – mistä ylipäänsä voi aloittaa? Marja Leinonen teki suuren työn runojen alustavassa valikoimisessa, ja ehdotuksia täydensi kirjallisuudentutkija Zita Kārkla.

Miten runoja voi kääntää? Ja eritoten, jos ne ovat mitallisia? Lisäksi loppusointuisia? Ilman kompromisseja se ei ole mahdollista; tämän lohdullisen havainnon voi tehdä myös joistakin tähänastisista Rainis-käännöksistä. Saksantaja Heinz Czechowski on säilyttänyt loppusoinnut ja usein myös runomitan, mutta sisältöön on voitu ottaa vapauksia, sillä kaikkea ei yksinkertaisesti pysty sanomaan yhtä tiiviisti toisella kielellä, kun samalla pitää säilyttää ilmaisun kauneus, kaunokirjallisuus, tyyli, ajan henki. Saksantaitoni ei riitä syvälliseen analyysiin, mutta kokonaisuutensa käännökset vaikuttavat… vaikuttavilta.

Miten voi säilyttää mitan, kun latviassa on paljon enemmän yksitavuisia sanoja kuin suomessa ja usein myös verbimuodot ovat yksitavuisia? Suomentaja valvoo öitä ja yrittää löytää kulloisenkin kompromissin. Miten suhtautua vanhahtavaan kieleen, jotta käännös olisi kuitenkin luettava ja ymmärrettävä? Yleispäteviä ohjeita ei juuri ole, vaan jokainen kohta on punnittava erikseen.

Minulla oli joulukuussa mahdollisuus asua ja työskennellä neljä viikkoa Ventspilsin kansainvälisessä kirjailija- ja kääntäjätalossa. Hioin runosuomennoksia, hitaasti, hitaasti, ja hain myös kirjastosta kadun toiselta puolelta monta osaa Kootuista teoksista: Rainiksen kirjeet. Istuin päivä toisensa jälkeen kirjojen vieressä enkä päässyt puusta pitkään. Kirjeitä pelkästään Aspazijalle on 1 345. Rainiksen ja Aspazijan kirjeenvaihto hyväksyttiin vuonna 2009 Unescon Maailman muisti -ohjelmaan. Läheskään kaikki kirjeet ja kortit eivät olleet latviankielisiä, sillä Rainis kirjoitti paljon myös saksaksi ja venäjäksi, Aspazijallekin. He olivat käyneet koulunsa saksaksi, ja saksalainen kirjeenkirjoitustraditio oli ymmärrettävästi kehittynyt latvialaista pitemmälle. Koottuihin teoksiin kirjeet on latviannettu.

Kääntäjää askarruttavat vanhat kielimuodot tai hellittelynimet. Monet niistä tuntuvat latvialaistenkin mielestä jo aivan vanhentuneilta tai peräti oudoilta: mana sirdsasintiņa (pikku sydänvereni). Mitä tarkoittaa Iniņa, Rainiksen Aspazijalle antama lempinimi? Sitä eivät tiedä tutkijatkaan, mutta yksi selitys on se, että taustalla olisi saksan Inne-sana, että se liittyisi ihmisen sisimpään, sieluun. Rainis käytti joskus itsestään vastaavaa maskuliinimuotoa Iniņš. Deminutiivit ovat latviassa edelleen varsin yleisiä, mutta tavallisesti niitä käyttävät enemmän naiset kuin miehet. Rainis taas voi panna deminutiiviin jopa kirjeen tai laskun, Aspazijan lempinimistä puhumattakaan.

Joulun alla kävin Riiassa konsertissa, jonka laulut oli sävelletty 30-luvun runoilijoiden teksteihin. Aleksandrs Čaksin, Vilis Plūdonsin, Kārlis Skalben, Austra Skujiņan ja muiden lisäksi joukossa oli myös kaksi Rainiksen runoa.

Toisen niistä, ”Es pati sevi novēroju” oli säveltänyt Raimonds Pauls. Maestro Paulsin tuotanto on valtava ja monitasoinen (myös Miljoona ruusua on hänen käsialaansa, joskin alun perin aivan toisenlaisilla, latvialaisilla sanoilla. Kuuntele se YouTubesta). Kuulin tämän sävellyksen nyt ensi kertaa, enkä runoakaan tuntenut. Ahaa, Rainiksesta voi tehdä myös schlagerin. Sävellys, sovitus ja esitys olivat puhdasveristä iskelmää. Kappale ei ollut ihan minun makuuni, mutta koin merkillisen oivalluksen: ei Rainis olekaan pyhä, ei häntä tarvitse käsitellä silkkihansikkain. Hänen teksteihinsä saa koskea, saa jopa tällainen perfektionisti, joka on itsensä suurin kriitikko.

Sitten tapasin todellisen asiantuntijan. Jānis Zālītis on Rainiksen ja Aspazijan museon vanhempi tutkija. Hän oli luvannut auttaa minua kirjeiden valinnassa. Tunnin tapaaminen pudotti ison kiven sydämeltäni – konkaritutkija oli todella avulias ja asiantunteva, samoin museon muut työntekijät. Hän näytti minulle myös pientä kirjaa, jossa oli Lauztās priedes -runo yli kymmenellä kielellä. Se julkaistiin alun perin Rainiksen 100-vuotisjuhlaksi, ja runo oli kirjassa myös suomeksi. Taisto Summanen oli suomentanut sen loppusointuineen kaikkineen. Saksantaja taas oli Rainis itse. Nyt kirjasta oli tehty uusi laitos, jossa oli kaksi uuttakin käännöstä. Toinen oli ruotsiksi. Sen käänsi Juris Kronbergs, sotapakolaisten jälkeläinen Tukholmasta. Hän on kirjoittanut paljon kahdella kielellä ja ruotsintanut latvialaista proosaa ja runoutta. Mutta ei ollut hänen versiossaan loppusointuja.

Eino Leino suomensi 1912–14 Danten Jumalaisen näytelmän, säilytti runomitan mutta ei loppusointuja, ja Elina Vaara teki saman vuonna 1963. Näinkin se oli jo riittävän vaativa urakka. Edes mestari ei voi käännöksessään säilyttää aivan kaikkea. Lisäksi käännökset vanhenevat silloinkin kun alkuteksti – mystisesti – ei vanhene. Taisto Summasen Kaatuneita honkia, joka on jo vuodelta 1956, on nykylukijan silmiin paatoksellinen. Osa paatosta on toki Neuvostoliiton oman aatteen peruja, sillä Summanen syntyi Leningradissa, opiskeli Petroskoissa, ja itänaapurissa hän myös kuoli vain pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Joskus runokäännös voi vakiintua ja saada jopa klassikkoaseman siitä riippumatta, millainen se on. Zacharias Topeliuksen runo sai tuntemattoman suomentajan kynästä nimen En etsi valtaa, loistoa. Nykyiseen virsikirjaan se suomennettiin uudelleen, siksikin että ensimmäinen käännös oli varsin vapaa. Uudella käännöksellä on paikkansa, mutta yhteislauluna tuo vanha, alkutekstille vähemmän uskollinen suomennos on säilyttänyt kiistattoman asemansa.

Jouluyö, juhlayö -suomennos taas on malliesimerkki vanhahtavasta runokielestä, joka aivan pursuaa loppuheittoja – kaks’, valveill’, enkel’ – mutta sen asema on niin vankkumaton, ettei sille löydy kilpailijaa. Kaikkine puutteineenkin se on säilyttänyt paikkansa suomalaisen joulun kaanonissa. Huonompikin käännös voi siis olla ”hyvä”.

Sain ensikosketuksen Rainikseen 1990-luvulla Helsingin yliopistossa, mutta hän jäi minulle melko etäiseksi. Sain myös ystäviltä keramiikkapullon, johon oli kaiverrettu Rainiksen ajatus: ”Ken tietää, mitä tahtoo, pystyy siihen, mitä tahtoo.” Tällainen ylevä ihanteellisuus ja maksimalismi on minulle vierasta. Yritän silti muistuttaa itselleni, että me kaikki olemme oman aikamme lapsia ja meitä pitäisi voida arvioida sitä taustaa vasten eikä jälkiviisaasti.

Rainiksen ja Aspazijan 150-vuotisjuhlavuoden lähestyessä halusin saada molempiin runoilijoihin hiukan enemmän tuntumaa. Asiaan vaikutti myös Marja Leinosen perusteellinen kirjoitus Aspazijasta Kulttuurikirjassa. Kävin italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä runoilijat elivät pitkään maanpaossa (lue myös kirjoittamani juttu kyseisestä museosta). Castagnolan kylä kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Oli tammikuu, mutta järven rannassa viheriöivät korkeat palmut. Vain vähän ylempänä rinteessä oli jo lunta. Kaupunginarkiston tiloissa on toisen poliittisen maanpakolaisen, italialaisen Carlo Cattaneon, museo, ja yksi huone on omistettu Rainikselle ja Aspazijalle. Vieraskirjassa on varsinkin latvialaisia nimiä, pihassa on muistopatsas. Palanen Latviaa vuorten takana. Arkiston tutkija esitteli näyttelyä – oli hauska puhua Rainiksesta ja Aspazijasta italiaksi. Olin käynyt Luganossa edellisen kerran 16-vuotiaana, jolloin en vielä osannut italiaa, ja Latviasta en tiennyt yhtään mitään. Oli erikoinen tunne katsella näitä maisemia nyt aivan toisin silmin, ja tämä oli jonkinlainen käännekohta myös suhteessani Rainikseen.

Rainiksen ja Aspazijan juhlavuosi oli täynnä monenlaisia tapahtumia, joita on nyt analysoitu ja ruodittu sekä mietitty, mitä tämän jälkeen. Minulla oli tilaisuus nähdä Riiassa kaksi heidän elämäänsä kuvaavaa näytelmää sekä Rainiksen kirjoittama Uguns un nakts. Olin vaikuttunut, vaikka moni asia jäikin minulle arvoitukseksi – katsoinhan niitä ulkopuolisen silmin.

Rainis oli erittäin tuottelias sekä runoilijana että kääntäjänä, ja hänen vaikutuksensa myös Latvian yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään on ollut kiistaton. Toisaalta on mielenkiintoista, että nyky-Latviassa kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen suhtaudutaan usein epäilevästi tai kriittisesti, mutta Rainiksen vasemmistolaisuus ei ole ongelma.

Rainis käänsi itse monesta kielestä. Yksi Koottujen teosten nide sisältää pelkästään hänen käännösrunojaan. Hän käänsi jopa suomalaista runoutta, ei tosin suoraan alkukielestä vaan saksannosten kautta ja ilman loppusointuja. Jo kymnaasista päästyään hän latviansi Boris Godunovin, ja varhaisiin käännöksiin kuuluu myös Goethen Faust. Hän halusi tuoda kirjallisuuden Parnasson latvialaisten ulottuville. Toisaalta häntä pidetään ylittämättömänä, mutta toisaalta… Polyglotti Valdis Bisenieks käänsi taannoin Faustin uudelleen, sillä hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen Rainiksen versioon.

Runojen kääntämiselle on latviassa oma verbi atdzejot, suurin piirtein ’uudelleenrunoilla’. Vastaava on myös esimerkiksi saksassa ja norjassa, nachdichten, gjendikte. Siitähän juuri on kyse: runo kirjoitetaan uudelleen, tietenkin alkutekstiä ja tekijää kunnioittaen. Toisaalta on hyvä muistaa, etteivät alkutekstin kirjoittajankaan kädet ole aina vapaat. Kun mietin, miksi ihmeessä Rainis on valinnut juuri tämän tai tuon sanan tai ilmauksen, vastauksena voi olla: rytmin, tavumäärän tai loppusoinnun vuoksi. Toisaalta hän saattoi muuttaa rytmiä kesken runon, loppusoinnut eivät aina olleet kuin suoraan runousopista, ja joskus hän ei käyttänyt niitä lainkaan. Hän loi uudissanoja, osittain juuri omiin tarpeisiinsa, ja saattoi esimerkiksi pudottaa sanasta etuliitteen pois, jolloin tulkinta vaikeutuu. Latvialaisetkaan eivät aina tiedä, mitä hän on tarkoittanut, joten tutkijoilla riittää työsarkaa.

Nykykääntäjän työskentelyolot, mahdollisuudet tiedonhakuun ja matkustamiseen ovat aivan toiset kuin ennen, ja tämä olisi syytä muistaa vanhoja käännöksiä arvioidessa. Tekniikan kehitys ei silti ole tehnyt kääntämisestä helppoa, eikä luomisen tuska ole vähentynyt. On mielenkiintoista, että latvialaiset kääntävät runoutta ja proosaa usein myös vieraille kielille. Sitä ei pidetä ollenkaan niin outona ajatuksena kuin meillä, saati mahdottomana. Perfektionistin näkökulmasta se on kaksinkertaisesti mahdotonta. Tämä paradoksi tulee mieleeni joskus kun itsekritiikki saa minut vakuuttumaan siitä, ettei edes äidinkielelle voi kääntää.

Yhdysvaltalainen kollega oli Ventspilsissä seinänaapurinani. Hän kertoi yrittäneensä englannintaa Rainiksen runoja, mutta kymmenen sitkeän yritelmän jälkeen hän luovutti ja totesi tehtävän itselleen mahdottomaksi. Tämä oli lohdullista – ja sitten menin omalle puolelleni jatkamaan taisteluani Rainiksen runojen parissa.

Kriitikoista ei ole koskaan pulaa, ja kritiikki on myös tarpeen. Silti toivoisin joskus kritiikkiin kohtuutta ja realismia, sillä kääntäminenhän on oikeasti mahdotonta – vaikka sitä tehdään kaiken aikaa.

Voinee sanoa, että jokaisella latvialaisella on oma Rainiksensa – myös niillä, joita hän ei kiinnosta tai puhuttele lainkaan. Minullakin on Rainikseni. Suhteemme ei ole intohimoinen muttei viileäkään. Kunnioitan hänen elämäntyötään, mutta kunnioitukseni ei ole pelonsekaista, niin etten uskaltaisi kajota hänen teksteihinsä.

Rainikseen voi koskea, häntä voi kääntää ja vääntää, ja lopputulos on aina suhteellinen, subjektiivinen, epätäydellinen, mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen.

Kirjoittaja: Mirja Hovila