Feministitaiteilija Ingrīda Pičukāne uudistaa kansalliseepoksen

Ingrīda Pičukāne haki Rozentals-seuran residenssijaksolle Fiskarsiin ja tuli valituksi työsuunnitelmallaan, jossa hän esittelee feminiinisen sankarihahmon, joka lainaa kansalliseepoksista, mutta tuo niihin uudenlaisen kulman. Pičukāne (s. -78) on Latvian taideakatemian visuaalisesta viestinnästä valmistunut ja Viron taideakatemiasta taiteen maisteriksi opiskellut kuvataiteilija, sarjakuvapiirtäjä ja päätoimittaja. Hän  on aikaisemmin pitänyt Rozentals-seurassa Kuinka flirttailla latviaksi -sarjakuvakurssin sekä osallistunut Helsingin sarjakuvaviikoille. Ingrīdan sankarihahmosta tulee myös sarjakuva, mutta sen hän maalaa muraalina seinälle.

Annetaan Ingrīdan kertoa lisää. Hän vastaa videopuheluuni Riiasta. Pyydän häntä kertomaan lisää ja taustoittamaan projektiaan ja muita viime vuosien tekemisiään. Mistä Fiskarsin teoksessa on kyse?

”Huomasin, etten tiedä yhtään feminiinistä sankarihahmoa kansalliseepoksista. Haluan kääntää asioita päälaelleen ja haluan kokeilla sitä tässäkin. Kansantaide ja kansalliseepokset kiinnostavat minua, ja varsinkin pelailu niistä löytyvillä elementeillä. Teoksesta ei synny kopio, vaan minun tarinani tulee olemaan uudenlainen, henkilökohtainen eepos. Minulle siinä on kysymys myös sankaruudesta: mikä on sankaruutta ja mikä ei.

Lačplēsiksessä sankaruus on sotimista, itsenäisyyden tavoittelua ja saksalaisten kanssa sotimista, ja se on hyvin poliittinen. Haluan luoda hahmon, joka sankarillista itselle eikä kaikille. Haluan tehdä oman hahmoni sellaiseksi, jonka sankaruus on pientä ja henkilökohtaista ja sellaista, jossa etsitään oman persoonan muutosta ja kehitystä. Ironia on ehkä rakkain työkaluni. Karhunkaatajalla voima on korvissa ja minun naishahmolla on kaikki energia hiuksissa, jotka ovat nutturalla päälaella. Ne muistuttavat Karhunkaatajan korvia. Vaikka aikoinaan taidekoulussa opettajani sanoi, ettei hiustyyli muka voi olla hahmon ominaisuus, minulle se ainakin merkitsee paljon. Haluan käännellä asioita toisiksi kuten isoja asioita pieniksi asioiksi.”

Työsuunnitelman liitteenä on luonnoksia sankarihahmosta. Se on nukkemainen punatukkainen nainen. Ingrīda on käyttänyt nukkemaisia hahmoja, joilla on samanlaisia piirteitä myös aiemmissa teoksissaan ja sarjakuvissaan. Miksi olet ihastunut tähän hahmoon?

”Se ei ole sama hahmo kaikkialla, vaan siinä on vain samanlaisia piirteitä”, hän korjaa.

”Olen aina tähän kysymykseen aina kertonut saman oman jutun: Synnyin Neuvostoliitossa ja joillakin tytöillä, joilla oli sukulaisia ulkomailla, oli Barbiet ja minulla ei ollut ja olin heille kateellinen. Se jäi päälle ja olen yhä tässä tyttönukkevaiheessa.” Ingrīda nauraa railakkaasti tarinalleen ja sille, että kertoo sen taas kerran.

”Se on oikeasti ironinen lähestymistapa, koska nähdessään vaaleanpunaisen, leikkisän ja tyttömäisen nukkehahmon ihmiset tuppaavat ajattelemaan, ettei se ole mitään tärkeää tai vakavasti otettavaa taidetta. Se on minulle sopiva lähestymistapa stereotypioiden murskaamiseksi. Taiteilijana ja piirtäjänä ilmaisutyylini on tyttömäinen, mutta puhun tärkeistä asioista. Ne ketkä ovat lukeneet sarjakuviani, tajuavat, että se on vakavaa, henkistä ja tarkoitettu aikuisille. Neuvostoliitossa puhuttiin kahdesta asiasta yhtä aikaa: sanoit yhden asian, mutta tarkoitat toista. Erityisesti lapsuudessani 1980-luvun loppupuolella ja 90-luvun alussa televisiossa puhuttiin kaikista hyvistä asioita, joita Neuvostoliitossa tapahtuu. Samalla jokaikinen katsoja tiesi, että se on valhetta eikä kaikki Neuvostoliitossa ole niin hienosti kuin annetaan ymmärtää. Kasvoin siinä informaation maailmassa, jossa merkityksiä on vähintään kaksi, ja minusta tuntuu, että se vaikuttaa yhä minussa. Puhun oikeastaan samanlaista kaksoismerkityksellistä kieltä taiteessani.”

Mietitkö jotain tiettyä kohderyhmää tehdessäsi?

”Kun olin vielä töissä mainostoimistossa, esimieheni sanoi kerran: Eikö tämä mainosten tekeminen ole kuin taiteessa, jossa mietitään yleisö valmiiksi? Minusta se oli huvittava kommentti. Taidetta tehdessäni en nimittäin ajattele yhtään yleisöäni. Minulla on oma ajatukseni ja välitän sen taiteen kautta parhaalla mahdollisella tavalla. En ajattele toisia, vaan sanon ajatukseni omalla subjektiivisella tavallani. Jos alkaisin ajatella yleisöäni, menettäisin oman ääneni.

Olen feministitaiteilija, ja yleisöni on todennäköisesti naisia, ainakin Latviassa. Kyllä varmaankin yleisöni on kaventunut, kun aloin kutsua itseäni feministitaiteilijaksi, koska he ovat ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet feminismistä ja sukupuolikysymyksistä. Yleisöni lienee pääasiassa naisia. Latviassa feministimiehet ovat hyvin harvassa. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät kysymykset eivät täällä ole erityisen suosittuja kansan syvissä riveissä, ja monet miehet ja myös naiset, jopa taiteilijanaiset, säikähtävät heti, kun kuulevat sanan feminismi. Jostain syystä he pelkäävät.”

Kutsut itseäsi feministitaiteilijaksi?

”Kyllä, vaikka Latviassa sanaan feminismi liittyykin vielä paljon negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia miesvihasta. Oikeastaan juuri sen takia haluan sanoa olevani feministitaiteilija enkä halua piilotella sitä millään tavalla. Latviassa on taiteilijanaisia, jotka käsittelevät sukupuoleen liittyviä kysymyksiä, mutta eivät koskaan sano olevansa feministejä. Haluan tehdä toisille selväksi, etten pelkää sitä sanaa.

En halua kuitenkaan olla taiteessani liian suoraviivainen poliittisesti. Haluan kaivella ja pelailla enkä tehdä julistavia ulostuloja. Taiteeni on mielestäni tullut kuitenkin monipuolisemmaksi, kun aloin tehdä feminististä taidetta. Olen alkanut leikkiä erilaisilla sukupuoliin liitetyillä stereotypioilla ja alkanut kyseenalaistaa enemmän. Minusta hyvin mielenkiintoista ja elämää rikastuttavaa nähdä ja tuoda julki näitä asioita. Erityisesti Latviassa, jossa patriarkaatti on hyvin vahva, ihmiset näkevät asiat yksioikoisesti eivätkä ole valmiita näkemään omaa perspektiiviään laajemmin. Ja vielä hankalampi heidän on muuttaa omia mielipiteitään. Itselleni on tärkeää tarjota heille tulkintoja maailmasta, joka auttaa heitä näkemään laajemmalle.”

Kuukautiskivuilla kuuluisaksi

Ingrīda Pičukānen ensimmäinen muraali oli Sarkana istaba (Punainen huone), jossa hän kuvasi kuukautiskipuja. Hänen teoksissaan yhdistyy usein sarjakuva, dokumentaarinen ote ja sellaiset naiseuteen liittyvät aiheet kuten kuukautiskivut, itsetyydytys ja rintojen suurennukset, joista ei juurikaan keskustella.

”Monet sanoivat, että kuukautiset aiheena ei ole mikään tabu enää eikä ketään kiinnosta, mutta siinä kävi ihan toisin. Heräsin kuuluisana. Työ herätti paljon keskustelua internetissä. Ja tietenkin oli myös hirvittäviä kommentteja. En onneksi saanut vihapostia suoraan sähköpostiini eikä kukaan häiriköinyt puhelintani, mutta monet pilkkasivat minua internetissä ja olisi hieman jopa pelottavaa. Kun näin 600 ala-arvoista viestiä verkkojutun kommenttikentässä, kyllä se vähän pelotti.

Avajaisissa oli paljon ihmisiä ja sielläkin tapahtui jotain hieman pelottavaa. Joku mies availi koko ajan siellä olutta epäkohteliaasti ja kommentoi itsekseen. Lopulta joku mies nousi ylös ja sanoi, että minulla on sinulle yllätys laukussa. Humaltunut mies halusi jakaa kaikille ultranationalistien lehteä. Kun hän ei saanut riittävästi huomiota, hän kävi käsiksi.

En osannut ajatella etukäteen, että teos nousisi esille mediassa niin paljon. Olenhan käsitellyt samoja teemoja jo aikaisemmin. Uskon, että feministinen taide on painettu marginaaliin eikä se ole saanut huomiota. Kun maaseudulla elävä serkkuni kertoi naapureiden kyselleen kylällä, että onko hän sukua sille taiteilijalle, joka teki sen kuukautisteoksen. Silloin ajattelin, että O-M-G, olen kuuluisa”

Kokonaisen huoneen täyttänyt sarjakuvamuraali oli osa projektia, jonka toisena osana julkaistuun feministinen pienlehti Samanta. Ingrīda oli lehden päätoimittajana ja se toteutettiin yhdessä Latvian nykytaidemuseon kanssa. Lehden teemana oli kehopositiivisuus. Miten feministinen pienlehti Samanta otettiin vastaan?

”En odottanut sellaista suosiota, jota lehtikin sai. Se myytiin loppuun näyttelynavajaisissa ja ihmiset alkoivat lainailla sitä toisilleen, että pystyivät lukemaan sitä lehteä. Minusta on hienoa, että nuoret parikymppiset naiset ja miehet sanovat avoimesti olevansa feministejä. En tiennyt, että sellainen kohdeyleisö oli edes olemassa. Minulle se antaa toivoa.

Aikakauslehtien tarjoama naiskuva on liian kapea eikä tavalliset naiset löydä itseään siitä kuvastosta. Halusin laajentaa kuvaa naisista. Kuvasimme lehteen muotinäytöksen, jossa oli kaikenkokoisia ja -ikäisiä naisia. Olin mallina myös itse. Kuvien lisäksi lehdessä oli esseitä, joissa pyrittiin irtautumaan naistenlehtien tarjoamasta lasten, keittiön ja kirkon rajaamasta kolmiosta. Toivon, että naiset, jotka lukevat tavallisia naistenlehtiä, saavat ehkä Samantan käteensä tyttäriltään.”

Kerron Ingrīdalle, että etsin ennen haastattelua Wikipediasta artikkelia feminismi Latviassa. Sivusto kuitenkin ilmoitti, ettei sivua kohdasta feminismi latviassa edes löydy. Ingrīda nauraa jutulle, ja sanoo pitävänsä sitä latvialaisen feminismin täsmällisenä määritelmänä, ja nauraa lisää. Viime vuosina latvialaisen feminismin kentällä on alkanut tapahtua, vaikka Wikipediaan kukaan ei vielä ole ehtinyt tapahtumia dokumentoida. Liikehdintää on ehditty kutsua jopa feminismin aalloksi.

”Kun latviassa puhutaan feminismistä, usein sanotaan, että kaikki on hyvin. Palkkaerot ovat tärkeä asia, koska raha on valtaa, mutta palkoista ei puhuta. Kun ihmiset sanovat, että ei ole mitään ongelmia, voi olla, että he eivät vain tiedä.

Taiteilijana näen sukupuolten epätasa-arvon taidekentällä. Esimerkiksi iso osa taideopiskelijoista on naisia, mutta laitoksella lähes kaikki opettajat ovat miehiä. Latvian tulevaisuutta hahmottelevaan 100-vuotisjuhlavuoden tapahtumana järjestettyyn Future state -näyttelyyn kutsuttiin pääasiassa miestaiteilijoita eikä yhtään feministitaiteilijaa ollut näyttelyssä. Latviassa naiset tekevät taidekentällä pääasiassa kuratointia ja projektihallintaa ja miehet tekevät taidetta. Usein he ovat pariskuntia. Voin muuttaa asioita on tekemällä itse ja kuratoimalla itse omat näyttelyni. Osana valtarakennetta en sitä pysty tekemään.”

Ingrīda on tehnyt aikaisemmin livemaalauksen lisäksi videoperformansseja ja Survival kit -festivaalilla liveperformansseja. Fiskarsissakin Ingrīda suunnittelee myös maalaavansa muusikon säestyksellä yleisön läsnä ollessa.

”Pidän performanssissa suorasta yhteydestä yleisöön.”

Performanssissa ja muraaleissa on läsnä väliaikaisuus. Teokset tehdään seinälle, joka saatetaan maalata myöhemmin uudestaan. Väliaikaisuuden vuoksi teokset ovat myös hyvin epäkaupallista, koska niitä ei voi myydä ja siirtää. Miltä tuntuu, kun pitkään suunnittelemasi ja maalaamasi työt katoavat uuden maalikerroksen alle?

”Se on kauheaa. Kerran yhden projektin vetäjä soitti ja kysyi minulta parasta maalia, jolla teoksen voi peittää. Hirveää! Tiedän, että ne peitetään, mutta en halua itse maalata omaa työtäni piiloon. Toivon aina, että löytyy joku toinen peittämään työni.”

Fiskarsissakin Ingrīdan työn päälle maalattaneen maalauspaikasta riippuen. Jos sen haluaa nähdä sitä ennen, kannattaa lähteä katsomaan Ingrīdan maalausperformanssia ja valmista teosta.

”Haluan tehdä rituaalisen performanssin, jossa on jotain voimakasta rytmistä musiikkia, joka vaikuttava katsojiin”, sanoo Ingrīda ja toivottaa tervetuloa.

Rozentals-seura järjestää retken Ingrīdan näyttelyyn syyskuun loppupuolella. Tervetuloa taidematkalle!

Teksti: Tero H. Savolainen

Kuvat: Ingrīda Pičukāne, pääkuva Valdis Jansons