”Hänen nimensä on Janis Rozenthal, Portait-Maler . Ja hänen kansansa ovat lättiläiset. Mutta koska en vielä paljon saata ymmärtää hänen kieltänsä (sitä kyllä jo opiskelen), eikä hän minun kieltäni, täytyy meidän käyttää saksan kieltä (joka on aivan liian banaali niin pyhälle tunteelle kuin meidän rakkautemme). Hän on 36 vuotias, pitkä, tumma, kaunis vartalo, komea mies, suuret syvät ruskeat silmät, jotka minun sieluuni niin hellästi, ihanasti katsoivat – ilman intohimoa ja kiihkoa, suuren, syvän tunteen tulkkina.”
Näin kirjoitti suomalainen laulajatar Elli Forssell isälleen Helsinkiin silloisen Liivinmaan Wolmarista eli Valmierasta marraskuussa 1902. Hän oli pitänyt Riiassa menestyksekkään konsertin ja sen yhteydessä tutustunut etevään latvialaiseen taidemaalariin Janis Rozentālsiin. Rakkaus oli syttynyt heti. ”Ensi katseemme lahjoitti meidät jo toisillemme – ikuisesti.” Tarinan mukaan Rozentālsilta oli kysytty, mitä mieltä hän oli laulajattaresta, ja vastaus oli yllättävä: ”Tietenkin pidin, hänhän on tuleva vaimoni.” Siinä vaiheessa hän ei vielä ollut edes kysynyt Elliltä tämän mielipidettä asiasta!
Janis ja Elli olivat tavanneet toisensa asianaja Grosswaldin luona. ”Tämä perhe on lättiläisen intelligenssin keskusta Rigassa”, totesi Elli – ja muutama päivä ensitapaamisen jälkeen heidän kihlauksensa julkaistiin samassa kodissa, jossa he olivat kohdanneet. ”Ei ainoastaan Grosswaldin perhe, ja ne lähimmät ystävät, jotka siellä läsnä olivat, iloitsivat, ei, koko maailma iloitsi meidän kanssamme, taivas tuolla ulkona hehkui niin kultaisena, niin täynnä riemua ja iloa.”
1900-luvun alku oli suurten tunteiden aikaa. Mutta se oli myös kansallishengen aikaa. Silti tuntuu melkein oudolta lukea Ellin onnenhuumaisesta kirjeestä: ”Koko luonto iloitsi lättiläisen ja suomalaisen liitosta, ja olihan sitä syytäkin. Meidän liitollamme on suuri kansallinen merkitys, historiallinen merkitys – ensi kertaa kai nämä kansat yhtyvät niin jaloilla edustajilla – tästä tulee ihanata taidetta tulevaisuudelle!”
Rozentālsin suomalaiset sukulaiset
Forssell-nimisiä sukuja on Ruotsissa ja Suomessa useita. Ellin suvun vanhin tunnettu edustaja oli tykkijunkkari Lars Forssell, joka ennen 1700-luvun puoliväliä tuli Padasjoelle Liivinmaalta; tämä maakunta kuului aikanaan Ruotsin valtakuntaan, mutta tiedossa ei ole, oliko Forssellin lähtökohta nykyisen Viron vai nykyisen Latvian puolelle. Forssell meni Padasjoella naimisiin ja asettui vaimonsa Ebba Brummerin iäkkään äidinisän vapaaherra Gustaf Hornin hallitsemaan Nyystelän kartanoon, josta osan hän sai haltuunsa jo vuosisadan puolivälissä. Hornien kautta Forssellit saattoivat laskea polveutuvansa eräistä Ruotsin ja Suomen loistavimmista suvuista, ja Brummerien kautta mukaan tuli joukko balttilaisia ylimyssukuja, sillä Ebba Brummerin isä oli hänkin tullut Padasjoelle Liivinmaalta.
Ellin isä, Ilmajoella syntynyt agronomi Theodor Forssell oli Lars Forssellin pojanpojan poika. Hänen helsinkiläinen kotinsa oli vuosikymmeniä ollut suomalaisuuden vahvoja linnakkeita pääkaupungissa, ja Forssell oli aikoinaan kuulunut Aleksis Kiven lähipiiriin, olipa runoilija eräässä vaiheessa suunnitellut ryhtyvänsä hänen tilanhoitajakseenkin. Forssellin veli Albert taas tunnetaan ainoan Kiveä esittävän alkuperäiskuvan piirtäjänä. Tunnettu kirjailija Maila Talvio, alkuaan Winter, Ellin serkku ja aikanaan paras ystävä, kirjoitti 1947 julkaisemassaan muistelmateoksessa ”Rukkaset ja kukkaset” Forssellien kodista: ”Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot riennot ja pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin Snellmanin hengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä.” Talvio kuvaa Forssellien asunnon Antinkatu 30:n (nykyisen Lönrotinkadun) pihamaata suorastaan lasten talviparatiisiksi. ”Lapset itse – ja niitä sattui talossa ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä ja erikokoisia – rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi, luistinradan, jonka ympäröivät kuusilla, kelkkamäen, erinäisiä lumi-ukkoja, lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä valaistiin kynttilänpätkillä tornit, lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja nostettiin viireihin ja tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja laskettiin mäkeä, kaaduttiin kumoon ja törmättiin vastatusten. Ilona Jalava ja Aino Ackté kuuluivat ahkerimpiin ’paratiisilintuihin’, pieni Väinö Jalava liehui alati lippu kädessä. Ellin ystävättärenä minäkin sain mahdollisuuden liukua pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa voisiko niitä hetkiä!”
Forssellin perheen äiti Anna oli kuollut jo 1897, vain 48-vuotiaana, mutta jäljellä olivat isä Theodorin lisäksi vanhin tytär Elli, poika Lauri, toinen tytär Anna, kolmas tytär Liisi sekä kuopus Aarne, joka oli Elliä peräti seitsemäntoista vuotta nuorempi. Theodor Forssell itse kuoli keväällä 1909, jäätyään eläkkeelle maanviljelyshallituksen sihteerin tehtävästä ja suomennettuaan sukunimensä Koskenalhoksi, minkä nimen myös molemmat pojat omaksuivat. Lauri valmistui maisteriksi ja ryhtyi sitten opiskelemaan lääketiedettä mutta sairastui tuberkuloosiin ja kuoli Takaharjun parantolassa 1912. Anna suoritti ylioppilastutkinnon 1900 – viimeisenä vuonna jolloin tyttöjen oli pyydettävä ”vapautusta sukupuolestaan” päästäkseen ylioppilaiksi – ja opiskeli sitten viulunsoittoa Helsingin musiikkiopistossa, piti konsertteja ja toimi Helsingin filharmonisen orkesterin ensimmäisenä naisviulistina, kunnes meni naimisiin menestyvän nuoren lääkärin Eino Suolahden kanssa, sai pian kolme lasta ja joutui luopumaan muusikon urastaan. Anna Suolahti saavutti korkean iän, sillä hän oli kuollessaan kesäkuussa 1970 jo 87-vuotias. Annan neljästä lapsesta Lauri Suolahti kuoli jo 8-vuotiaana ja nuorimmainen Heikki, lupaava säveltäjä, 16-vuotiaana ylioppilaskokelaana. Vanhin, Elli, opiskeli lääketiedettä avioitui itseään toistakymmentä vuotta vanhemman lääketieteen tohtorin ja sittemmin monitoimisen professorin Erkki Leikolan kanssa mutta jatkoi opintojaan saatuaan neljä lasta – joista tämän kirjoittaja on yksi – ja valmistui lääkäriksi lähes 40-vuotiaana; hän kuoli 85 vuoden iässä 1998. Lauria vain vuotta nuorempi Eino Edvard, ”Nenno”, valmistui historian maisteriksi, toimi sitten vanhan koulunsa, Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun, historian ja latinan opettajana, väitteli sodan jälkeen tohtoriksi ja tuli tunnetuksi WSOY:n kirjallisena johtajana ja sen jälkeen Akateemisen kirjakaupan johtajana, suosittuna esseistinä ja kulttuuripiirien henkevänä illallisvieraana. Hän kuoli 1977 melkein 63 vuoden iässä. Liisi avioitui jo 1907 insinööri Jalo Elersin kanssa, muutti Forssaan ja sai kolme poikaa, mutta Elers sai surmansa keväällä 1918 ja Liisi sai yksin kasvattaa pojat, jotka 1930-luvulla muuttivat sukunimensä muotoon Ervi; yhdestä heistä tuli kuuluisa arkkitehti ja muutkin menestyivät elämässään. Aarne puolestaan opiskeli juridiikkaa ja ehti varatuomarin arvoon asti mutta liittyi sitten jääkäriliikkeeseen, kohosi jääkärikapteenin arvoon ja kaatui huhtikuussa 1918, vain muutamia viikkoja ennen lankonsa Jalo Elersin surmaa. Liisi eli leskenä neljä vuosikymmentä ja kuoli Helsingissä joulukuussa 1958.
Tärkeä henkilö Elli Forssellille ja Maila Winterille oli myös heidän yhteinen isoäitinsä Isabella Bonsdorff, papinleski, joka hankki toimeentulonsa pitämällä täysihoitolaa Mikonkadun pohjoispäässä, Kaisaniemen puiston tuntumassa. Bonsdorffit olivat alkuaan Saksasta saapunutta sukua, joka jo 1700-luvulla oli tullut tunnetuksi erityisesti ansioistaan yliopistomaailmassa. Ellin äidinisän rovasti Nils Robert Bonsdorffin isä Jacob Bonsdorff oli ollut teologian professori ja runoilija, tämän veli Gabriel, joka aateloitiin nimellä von Bonsdorff, oli ollut lääketieteen professori ja Suomen ensimmäinen arkkiatri, ja toinen veli Johan kreikan kielen professori. Maila asui ”mummu Isabellan” luona koko kouluaikansa, serkusten käydessä Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa sijainnutta Suomalaista tyttökoulua, jossa he saattoivat imeä itseensä ei vain tietoja ja taitoja vaan myös vahvaa kansallishenkeä.
Rozentāls ja hänen toinen kotimaansa Suomi
Sama kansallishenki, Latvian puolella koettuna, välittyy myös Rozentālsin saksankielisestä kirjeestä tulevalle apelleen marraskuussa 1902. ”Olen 36 vuoden ikäinen, lättiläinen, ja toivon että kansani vielä on saava jotakin aikaan. Tunnen vain harvoja suomalaisia, mutta ne joihin olen tutustunut, ovat olleet minulle mieleen. Olen myös ollut muutamia päiviä Suomessa, Helsingissä, ja olen ihaillut ja rakastanut Teidän maatanne ja kansaanne enemmän kuin mitään toista. Koko Teidän kulttuurinne, nimenomaan taiteenne, on minulle lättiläisenä esikuvallista, ja maalarina kunnioitan eniten suuria mestareitanne, kuten Gallénia, Järnefeltiä, Halosta, Saarista ym. Salainen kaipuuni onkin, että minusta tulisi lättiläisille jotakin samanlaista, jos vain vähäiset lahjani ja ulkoiset olosuhteemme antavat siihen mahdollisuuden. Meitä on muutamia nuoria taiteilijoita, jotka tahtovat parasta mutta voivat vain suhteellisen vähän. Toivomme silti, että siitä voi vielä tulla jotakin ja että meillä on yhä odotettavaa ei vain taiteilijoina vaan myös ihmisinä.”
Kihlausta seurasi avioliitto maaliskuussa 1903. Sulhasen sommittelemaa hääkutsua kuvaili Maila Talvio myöhemmin seuraavasti: ”Ja nähtiin niissä aaltoileva ulappa, ulapalla vene ja veneessä keskituhdolla valkoinen nainen, jonka kasvot vielä olivat käännetyt etenevää rantaa kohden. Mutta voimakkain vedoin ohjasi väkevä tumma mies, kokassa seisoen, melalla venettä uutta rantaa kohden,” (Tarkemmin katsoen tosin valkeapukuinen nainen istuu perätuhdolla ja pitää kiinni peräsimenvarresta, kun taas veneen pohjalla seisova ritariasuinen mies työntää keksillä purtta loitommaksi vaarallisista kallioista!) Saman aiheen oli Rozentāls esittänyt jo 1897 maaalauksessaan Teiksma (”Taru”). Kutsukortin vasemmassa ylänurkassa olivat vierekkäin Suomen ja Liivinmaan-Kuurinmaan vaakunat, sillä Latvia ei vielä ollut valtiollinen kokonaisuus eikä sillä ollut omaa kansallisvaakunaa, ylälaidan keskiosassa oli ihmishahmoja sukupolvien kierron vertauskuvana, ja oikeassa ylänurkassa oli taiteilijanpaletti ja kantele, latviaksi kokle, molempien kansojen yhteinen perinnesoitin.
Häät vietettiin Ellin toivomuksesta Helsingissä, mutta sitten Rozentālsit asettuivat Riikaan, missä heidän Albertinkadun ja Jousimiehenkadun kulmassa sijainneesta kodistaan tuli lättiläisen kulttuuriväen suosittu kohtauspaikka. Koko seutua pidetään nykyään Riian tärkeimpänä jugend-arkkitehtuurin keskittymänä. Tänään tuo koti tornikerroksessa sijaitsevine ateljeineen on Rozentālsin ja siellä alivuokralaisena asuneen kirjailija Rudolfs Blaumanisin museona.
Perhe karttui nopeasti. Syksyllä 1903 syntyi tytär Laila, tammikuussa 1906 toinen tytär Irja ja vihdoin kesällä 1907 poika Miķelis, joka jatkoi isänsä perinnettä taidemaalarina. Kaikki kolme selviytyivät sodan ajasta ja neuvostovallan puhdistuksista, mutta Miķelis kuoli syöpään jo 1953, kun taas tyttäret elivät pitkään, ja Irja, joka oli aikanaan opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, ehti 1978 käydä vielä kerran Suomessakin vanhoja muistoja verestämässä ja sukulaisia tapaamassa.
Elli ei ollut Janis Rozentālsille vain puoliso ja lasten äiti vaan myös hänen suosikkimallinsa. Rozentāls maalasi vaimostaan lukuisia muotokuvia, ja erityisesti äiti ja lapsi -aihe, josta hän oli ollut kiinnostunut jo ennen avioliittoaan, innoitti häntä useihin intensiivisiin töihin. Kohtaamme niissä Ellin imettämässä pikku Lailaa, Ellin puistossa lastenvaunujen ääressä, Ellin venerannassa Laila sylissään, Ellin pihlajan alla niin ikään Lailaa sylissään pidellen. Myöhemmin Rozentāls maalasi tyttärensä vanhavenäläiset kokosnik-päähineet päässä, Irjan joulukuusen äärellä ja yhtenä viimeisistä töistään Lailan Kulosaaren huvilan kuistilla. Myös Ellin suomalaisia omaisia Rozentāls ikuisti mielellään: hän maalasi kaksikin muotokuvaa apestaan Theodor Forssellista, kaksi upeaa kokovartalokuvaa kälystään Anna Suolahdesta viulua soittamassa sekä muotokuvan toisesta kälystään Liisi Elersistä ja kuvan koko tämän perheestä. Hän myös hahmotteli paperille nelivuotiaan kummityttönsä Elli Suolahden kesäisellä kukkakedolla; äitini muisti vielä vanhoilla päivillään, miten jännittävää oli, kun ”Jan-setä” maalasi tuota kuvaa. Eräässä maalauksessa serkukset Miķelis eli ”Mikki” Rozentals ja Pauli Elers ovat onkimassa Loimijoella, ja toisessa koko Rozentālsin perhe – Irja, Mikki, Laila ja Elli – ottaa aurinkoa kesäisessä Siguldassa kuin paratiisin rauhassa.
Janis Rozentāls oli pariin kertaan, 1905 ja 1906, ollut vieraana Forssellien silloisessa kesäpaikassa Nummelassa, jossa hän tietenkin myös maalasi, ja toisinaan hän saattoi jopa nimittää Suomea toiseksi kotimaakseen. Hän kirjoitti Vērotājs-kulttuurilehteen – nimi merkitsee ”tarkkailijaa” – artikkelin Suomen taiteesta ja toisen erityisesti Albert Edelfeltistä. Tätä yhteyttä vahvistivat luonnollisesti monien suomalaisten, sekä sukulaisten että muiden, vierailut Albertinkadun kodissa vuosien mittaan. Niinpä oli varsin luonnollista, että kun ensimmäinen maailmansota 1915 pyyhkäisi yli nykyisen Latvian, Rozentālsin perhe hakeutui turvaan Suomeen. He vuokrasivat huvilan Kulosaaresta, ja lapset aloittivat syksyllä suomalaisen koulun. Janis Rozentāls itse oli jo sodan puhjettua ollut lähes epätoivoinen, ja hän oli kirjoittanut Maila Talviolle Helsinkiin: ”Meidän kansamme on nyt hajallaan ja vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata kuin juutalaiset aikoinaan erämaassa. Kaikki ne yritykset ja hankkeet, jotka viime vuosikymmenellä merkitsivät niin paljon kulttuurin elvyttämisessä, ovat nyt tuhoutuneet, ja ennen kaikkea meiltä on riistetty se maaperä, jolle kulttuuri olisi voitu jälleen rakentaa.”
Kaikesta huolimatta Rozentāls työskenteli kiihkeästi. Syksyllä hän oli pitkään Pietarissa järjestämässä latvialaisen taiteen näyttelyä, ensimmäistä joka pidettiin latvialaisen alueen ulkopuolella. Keväällä oli vuorossa samanlainen näyttely Moskovassa. Toivuttuaan siellä saamastaan keuhkokuumeesta Rozentāls palasi Kulosaareen, viimeiseksi kesäkseen. Aino Kallas on 1954 julkaistussa päiväkirjassaan kertonut tästä kesästä, kävelyretkistään Rozentālsin kanssa, rakastumisestaan ja siitä miten Rozentāls oli syksyllä maalannut hänestä tekemäänsä kuvaan uuden, tuntemattoman profiilin hänen päänsä tilalle. Elli oli ilmeisesti tottunut miehensä läikkyvään tunne-elämään, eikä näytä siltä, että Ainon ja Janiksen välille olisi koskaan syntynyt varsinaista rakkaussuhdetta.
Janis Rozentālsin perintö
Sota pitkittyi, ja marraskuun lopulla 1916 Rozentālit ostivat Kulosaaren huvilan 70 000 markalla omakseen, lainarahoilla tosin. Sitten, tapaninpäivän iltana, Janis Rozentāls yllättäen kuoli sydänhalvaukseen, vain viidenkymmenen vuoden iässä. ”Jan oli joulupäivänä leikkinyt lasten kanssa ja pitänyt heille piirustustuntia”, kertoi Ellin ystävätär Ilona Jalava kirjeessään Aino Kallakselle, jatkaen kuvaustaan: ”Töittensä keskellä hän siellä lepäsi – taulut ympärillään työn alla, ja paletti täynnä maalia. Niin kumman rauhalliset ja kauniit olivat hänen kasvonsa, että vain kuvitteli hänen nukkuvan.” Alpo Sailo otti vainajasta kuolinnaamion, ja hautajaiset pidettiin uudenvuodenpäivänä 1917. Jo helmikuun alussa avattiin Helsingissä muistonäyttely, johon sisältyi 17 työtä, joukossa ”Viulunsoittaja” sekä Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan muotokuvat. ”Taulut ja värit, koko Brändön kesä eli seinillä – hän vain oli poissa”, kirjoitti Aino Kallas päiväkirjaansa näyttelyn avajaispäivänä. Yli yhdeksän vuosikymmentä myöhemmin, Latvian tasavallan itsenäisyyden 90-vuotismuistoa juhlittaessa, paljastettiin Kulosaaren sillan tuntumassa olevaan kallioleikkaukseen kiinnitetty pronssilaatta, joka kertoo kuuluisan taiteilijan ja hänen puolisonsa asuneen laatan lähituntumassa.
Rozentālsin hautajaisiin oli saapunut joukko latvialaisia taiteilijaystäviä, joista joku oli sanonut: ”Nuku Suomen kylmässä maassa, kunnes me tulemme ja noudamme Sinut kotiin.” Kun maailmansota oli ohi ja Latvia muiden Baltian maiden myötä itsenäistynyt, Rozentālsin arkku todella siirretiin Riian Metsähautausmaalle, missä taiteilija nyt lepää perheensä ympäröimänä.
Elli, joka 1920-luvun alussa oli lapsineen muuttanut takaisin Riikaan, kuoli 71 vuoden ikäisenä kesäkuussa 1943, uuden maailmansodan pyyhkäistyä – niin kuin tuolloin näytti – itsenäisen Lavian jälleen pois Euroopan kartalta. Mutta sitä ennen hän oli vielä kokenut vaikeita aikoja. Saksalaismiehityksen aikana 1942-1943 jopa yhteydet Suomeen saattoivat jotenkuten toimia suomalaisten sotilaslentäjien ansiosta, semminkin kun yksi näistä oli Ellin sisarenpoika Pauli Ervi. Säilyneet kirjeet, jotka on julkaistu 1993, kertovat puutteesta ja pessimismistä, ja hänen tyttärensä kertoivat hänen kuolemansa jälkeen: ”Hän oli aivan valmistautunut kuolemaan ja lähti mielellään ja ilolla.” Vielä syyskuussa Laila kirjoitti sukulaisilleen Suomeen – suomeksi: ”Hän kuoli niin rauhallisesti ja tyyneesti. Se että on tällaiset ajat ja emme tiedä mitään tulevaisuudesta, joka on niin epävarma, helpoittaa meillä sen ajatuksen ettei häntä enää ole meidän keskellä. … Hän oli niin valoisa ihminen, ettei hän vaan meille lapsille oli suuresta merkityksestä, mutta koko ympäristöä hän valaisi.”
Niin läheinen kuin Suomi Janis Rozentāls olikin, Latvia ja latvialaisuus olivat hänen sydämessään aina ensimmäisellä sijalla. Hänen aihepiirinsä vaihteli eri aikoina: realistiseta kansankuvauksesta hän siirtyi romanttisiin naishahmoihin ja jälki-impressionistisiin maisemiin, mutta Gallen-Kallelan tavoin hän kiinnostui myös kansansa tarustosta. Kun liiviläissyntyisen rovasti Edgar Vaalgamaan suomennos Latvian kansalliseepoksesta ”Karhunkaatajasta”, Lāčplēsis , ilmestyi 1988, tasan sata vuotta alkuteoksen julkaisemisesta, parahiksi keskelle Latvian ”kolmatta kansallista herätystä”, sen kansiaiheeksi oli suomalaisesta yksityiskokoelmasta löytynyt julkisuudessa ennestään tuntematon Rozentālsin guassityö ”Karhunkaataja lumotulla saarella”. Näin hän saattoi vielä yli seitsemän vuosikymmentä kuolemansa jälkeen symboloida maantieteellisesti ja paljolti historiallisestikin läheisten mutta toisilleen perin tuntemattomien veljeskansojen yhteyttä.
Kun kuvanveistäjä Burkarts Dzenisin suunnittelema Janis Rozentālsin patsas – suomalaisesta graniitista hakatun pylvään päässä seisova rintakuva – paljastettiin 1936 Riian taidemuseon edustalla, Maila Talvio kirjoitti sanat, jotka on neljällä kielellä painettu 1991 ilmestyneen suuren Rozentalsia ja hänen taidettaan esittelevän teoksen kansiliepeeseen: ”Varmaan Janis Rozentāls loistavana persoonallisuutena olisi voinut hurmata ja voittaa missä kulttuurikeskuksessa tahansa. Mutta hän valitsi hengen kuokkamiehen, kyntömiehen ja kylvömiehen osan oman kansansa keskuudessa. – Rozentālsin 22 vuotta kestänyt luomiskausi, niin rikas etsinnästä, vastoinkäymisistä, masennuksesta, voitoista, aurinkoisesta ilosta ja elämän hurmasta, on jättänyt Latvialle suuren joukon hartaita kuvia maalaiselämästä, maisemia, laatukuvia, loisteliaita muotokuvia, ihania alttaritauluja sekä rikkaan kuvituksen latvialaiseen satuun ja kansanlauluun. Koko tätä tuotantoa leimaa ylhäinen vakavuus yhdistyneenä aitoon innoitukseen ja luomisiloon.”
Anto Leikola
Tämä kirjoitus on mukailtu artikkelistani ”Janis Rozentāls ja Suomi” Kai Kartion ja Ira Westergårdin toimittamassa näyttelyluettelossa ”Latvia taiteiden risteyksessä”, joka ilmestyi Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä järjestetyn Latvian tasavallan 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä marraskuussa 1993. AL.
Ei kommentteja