Niin muuttuu maailma – ja Latvia, osa 4

Latvia on muuttanut elämääni 30 vuoden aikana myös niin, että olen saanut ystäviä – saanut ja menettänyt, sillä elämän kiertokulkuun kuuluu myös kuolema. Kirjoitukseni sävy on siis tummempi kuin aikaisemmin mutta silti valoisa.

Baiba

Sain Latviasta aluksi myös ystäviä, joiden kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Ensimmäisten ystävieni kautta tutustuin Baiba Ziediņaan, joka oli kirjakauppias. Hänen kotonaan sain kokea suurta lämpöä ja vieraanvaraisuutta. Pieni lähiöasunto Salaspilsissa täyttyi ystävistä ja perheenjäsenistä. Kun kielitaitoni vähitellen kehittyi, ostin häneltä lukemattomia kirjoja, joista on edelleen iloa ja hyötyä.

Baiba oli esimerkki ihmisestä, jota ei vaivannut kateus, vaan hän osasi iloita toisten puolesta. Ystäväni halusivat kerran tehdä puutarhaansa porakaivon. Kun Baiba sai kuulla, että reikä on porattu, hän tupsahti kylään kakku ja kuohuviinipullo mukanaan. Pitihän reikää juhlia! Kaivo ei lopulta toteutunut, mutta eihän juhlinta silti koskaan mene hukkaan.

Elämä ei päästänyt Baibaa helpolla, mutta hän oli ahkera ja sinnikäs – voisi sanoa, että hänellä oli suomalaista sisua! Baiba oli myös valoisa kristitty ja suhtautui tyynesti siihen, ettei hänen sairauttaan voitu parantaa. Keittiössäni on Baiban antama maljakko, jonka nähdessäni kiitän hänen ystävyydestään, ilostaan ja esimerkistään.  

Ojārs

Ojārs Bušs oli kielentutkija, polyglotti, kääntäjä ja hieno, mutta ujouteen saakka vaatimaton ihminen. Hän oli myös Suomen ja suomen ystävä. Tutustuin häneen jo 1990-luvulla. Kun kävin hänen luonaan Latvian kielen instituutissa, joka on ”Stalinin hampaassa” eli tiedeakatemiassa, puhuimme yleensä suomea. Ja koska puhuimme suomea, hän ehdotti minulle melkein heti sinunkauppoja. Arvostettu tuliainen oli suomalainen sanomalehti, sillä silloin ei ollut vielä nettilehtiä.

Kerran häntä haastateltiin Diena-sanomalehteen, aiheena latvialaiset etunimet, joita Ojārs oli tutkinut paljon. Lopuksi haastattelija kysyi, mitkä ovat hänen omat suosikkinimensä. Ojārs sanoi: “Minun lapseni ovat Ieva, Līga ja Jānis. Luulen, että olen vastannut kysymykseenne.”

Ieva on meikäläisittäin Eeva mutta myös Tuomi, hyvin suosittu nimi kaikenikäisten keskuudessa. Līgan päivä on 23.6., siis juhannusaattona eli Līgo-päivänä (Baltiassa juhannusta ei ole siirretty viikonloppuun niin kuin meillä). Juhannuksena nimipäiväänsä viettää Jānis eli meidän Jussi, Juha, Juhani, Johannes jne. Jānis on kautta aikojen yleisin miehennimi, mutta viime vuosina se ei ole enää mahtunut kymmenen kärjessä -listalle. Nimipäivät ovat Latviassa tärkeitä, ja nimipäiville saa tulla kutsumattakin. Monilla on vain yksi nimi, mutta kaksi nimeä on alkanut yleistyä. Ihmetystä herättää se, että suomalaisella voi olla kolme nimeä (nyt jopa neljä).

Slangisanakirja.
Huvia ja hyötyä slangisanakirjasta

Ojārs tarjosi aina kahvia ja keksejä. Kahvina oli šķīstošā kafija, ”liukeneva kahvi” eli pikakahvi, puhekielessä šķīstene. Tämäkin sana oli Ojārsin ja Vineta Ernstsonen laatimassa slangisanakirjassa, joka on yksi kirjahyllyni aarteista. Entä nešķīstene? Tietenkin ei-pikakahvi, suodatinkahvi. Kielellä voi leikitellä.

Maira

Lokakuussa 2015 avasin kerran pitkästä aikaa Latvian kirjailijaliiton verkkosivun ja yllätyin, kun näin siellä ystäväni Maira Asaren kuvan ja nekrologin. Maira oli kuollut päivää aikaisemmin.

Ventspils on tunnettu värikkäistä lehmäpatsaistaan.

Tutustuin Mairaan Ventspilsissä, joka on länsirannikon tärkeä satamakaupunki mutta myös kulttuurikaupunki. Sinne avattiin vuonna 2006 Kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjätalo. Minulla oli ilo osallistua sen avajaisiin ja myöhemmin päästä sinne myös työskentelemään. Ventspilsissä tapasin Mairan. Hän oli vastikään julkaissut romaanin, joka kuvaa elämää riikalaisessa naisvankilassa. Kirja on osittain tosipohjainen, eikä Maira sitä salannut vaan puhui asiasta avoimesti. Maira oli myös runoilija ja käänsi runoutta ja proosaa venäjästä. Muutama hänen runonsa on julkaistu Elisabet Nordgrenin toimittamassa antologiassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997).

Mairan ja muiden kollegoiden kanssa otettiin vastaan uusi vuosi – Ventspilsissä puoli tuntia myöhemmin kuin muualla Latviassa, ollaanhan länsirannikolla. Myöhemmin pääsin Mairan ansiosta kaupungin pohjoispuolella olevalle Staldzenen rantatörmälle, jonka hiekkaranta on täynnä toinen toistaan hienompia kiviä. Ranta on näkemisen arvoinen myös silloin kun syksyn tuuli riehuu ja aallot piirtävät hiekkaan koko ajan muuttuvia kuvioita.

Mairan kirjan suomentaminen oli alusta alkaen mielessäni, ja Maira selitti minulle vankilaslangia. En ole unohtanut tätä hanketta vaan toivon sen vielä toteutuvan.

Milda

Latvian runoilijoista minulle tärkein on Aleksandrs Čaks, jota sanotaan Latvian ensimmäiseksi kaupunkirunoilijaksi. Hän kuvasi bulevardeja, niiden muotoon leikattuja lehmuksia ja ajureita mutta myös laitakaupungin lapsia, varjoisia pihoja ja lehtimummoja. Hän kuoli aivan liian varhain, mutta hänen laajan tuotantonsa merkitys on säilynyt, ja monia runoja on sävelletty. Hänellä on kotimuseo Riian Lāčplēša ielalla. Sen johtajana oli ensin Andra Konste – nykyisin Ventspilsin kirjailija- ja kääntäjätalon johtaja – jonka ansiosta sain tavata Čaksin suuren rakkauden, kääntäjä Milda Grīnfelden.

Milda asui tyttärensä Ievan luona. Käynnit siellä olivat minulle juhlaa (kirjoitin niistä Rozentāls-seuran vuosikirjaan jo 1990-luvulla). Milda sai elää pitkän elämän, josta ei puuttunut vaikeuksia ja poliittista vainoa. Hän oli syntynytkin Novosibirskissä, jonne hänen vanhempansa oli karkotettu. Vaikka hän oli kymmeniä vuosia minua vanhempi, hän kohteli minua tasa-arvoisena kollegana. Kerran jos toisenkin lähdin sieltä kirja, lehtileike tai valokuva mukanani. Käsiala oli jo vapisevaa, mutta omistuskirjoituksesta Milda ei tinkinyt. Ilonaihe on sekin, että yhteys Ievaan on säilynyt, vaikka Milda on poissa.

Entä nyt?

Mieli on haikea ja kiitollinen. Elämän kulkua ei voi pysäyttää, emmekä tiedä, milloin aikamme tulee täyteen. Onneksi! Näiden 30 vuoden aikana olen menettänyt myös vanhempani, joista tuli Latvian ystäviä, vaikkeivät he käyneet siellä kertaakaan. Viime vuonna kuollut äiti oli pienkustantamoni mesenaatti, jota ilman en voisi julkaista latvialaista kirjallisuutta.

Tämä on juttusarjani neljäs ja viimeinen osa – ainakin toistaiseksi, sillä aiheita jäi runsaasti yli, esimerkiksi juhlapäivät ja perinteet, uskonnot ja uskomukset, talkoot, sääli ja kiisseli (mitä ihmettä?!), taide ja arkkitehtuuri, ulkolatvialaiset, ruoka ja juoma – ja tietenkin kieli ja sen muuttuminen. Kirjallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotain siitä on luettavissa jo täältä. Kirjasuomennosten tilanne on tuon jälkeen hiukan kohentunut, ja tänä syksynä on tulossa taas lisää. Latvia pitää minut tiiviisti työn ääressä.

Latvia on muuttunut, ja samalla Suomi on muuttunut, maailma on muuttunut ja minä olen muuttunut. Entä seuraavat 30 vuotta? Sitä voimme vain arvailla.

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila

Pääkuva: Yksi 1800-luvun nuorlatvialaisen liikkeen johtohahmoista oli Krišjānis Valdemārs, jonka ansiosta Latviaan perustettiin ensimmäinen merenkulkuoppilaitos. Hänen patsaansa on Ventspilsin rantakadulla.

Vastaa