Heinäkuu 1990. Risteilylaiva Kristina Regina saapuu Riian matkustajasatamaan. Meidät otetaan vastaan lauluin ja soitoin, ja kaikki tulijat saavat punaisen ruusun. Tietenkin latvianpunaisen. Meidät ohjataan linja-autoihin. Oppaat osaavat suomea – eivät nyt ihan virheettömästi, mutta riittävästi. On kävelykierros vanhassakaupungissa ja iltajuhla, jossa näemme tanssiesityksiä, kuulemme kanteleensoittoa ja paljon muutakin, minkä olen unohtanut. Yövymme laivassa, ja seuraavana päivänä käymme Jūrmalassa.
Lyhyt, mukava vierailu olisi voinut jäädä ainoaksi, ellen olisi vaihtanut osoitetietoja hauskan oppaamme kanssa. Tästä alkoi kirjeenvaihto ja syntyi ystävyys, joka jatkuu edelleen. Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden ja yli sadan Latvian-matkan jälkeen voin katsoa taaksepäin ja ihmetellä sitä, miten valtavasti Latvia on muuttunut – samalla kun Suomikin on muuttunut – ja miten tuo vierailu muutti omankin elämäni.
Tästä voisi kirjoittaa vaikka paksun kirjan, eikä aihepiireistä ole pulaa. Jaan siis kirjoitukseni osiin. Asiat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä.
Kesä 1990 oli siirtymäaikaa. Latvia oli antanut toukokuussa uuden itsenäisyysjulistuksen, mutta vielä se oli osa Neuvostoliittoa. Talvi 1991 oli jäätävän kylmä. Latvialaiset rakensivat Riian vanhaankaupunkiin barrikadeja, valvoivat ja vartioivat. Kylmyyttä torjuttiin juomalla teetä ja laulamalla. Viisi aseetonta ihmistä sai surmansa. Heille pystytettiin myöhemmin muistokivet.
Kolmas maaliskuuta 1991. Kaikissa Baltian maissa oli kansanäänestys itsenäisyyden palauttamisesta. Olin päiväristeilyllä Tallinnassa, ensi kertaa Virossa. Muistan tuon päivän hyvin, sillä se on syntymäpäiväni. Kansanrintamat menestyivät äänestyksessä, ja toiveikkuus lisääntyi. Elokuussa laulava vallankumous oli voittanut ja Baltian maiden itsenäisyys oli tosiasia. Seurasin kaikkea tätä vain etäältä. Kristina Regina ei ollut käynyt Riiassa oman matkani jälkeen. Se risteili nyt jossain aivan muualla.
Kaupantekoa yötä päivää
Ensimmäisellä Latvian-matkallani pääsin tietenkin vain valuuttakauppaan. Nuoremmat lukijat eivät ehkä ole tällaisesta Neuvostoliiton järjestelmästä kuulleetkaan. Valuuttakaupat oli tarkoitettu vain ulkomaalaisille. Ostokset maksettiin ensin kassaan, ja kuitin kanssa mentiin tiskille, josta sai tavarat. Siinä oli kielitaidottomalle hieman haastetta.
Joissakin liikkeissä tämä maksutapa säilyi vielä pitkälle 1990-luvun puolelle. Kun Latviassa oli silloin Suomeen verrattuna varsin halpaa, tutuksi tuli esimerkiksi MĀKSLAS VEIKALS, sananmukaisesti ”taidekauppa”. Näissä liikkeissä myytiin esimerkiksi keramiikkaa, nahkatöitä, tauluja, meripihkaa ja hopeakoruja.
Toinen tyypillinen myymälä oli DIENNAKTS VEIKALS, ”vuorokausikauppa” eli ruokakauppa, joka oli aina auki. Suomessa taisi olla silloin yksi sellainen, Helsingin asematunnelissa. Latviassa tämä oli aivan tavallista, mutta ihmettelin, voiko tämä olla kannattavaa uudessa markkinataloudessa. Joissakin kaupoissa oli myös kassalla toinen työntekijä, joka pakkasi ostokset muovikasseihin, sitten kun kassit alkoivat yleistyä. Tästä käytännöstä ei tullut pitkäikäistä.
2000-luvun puolella poliitikot alkoivat huolestua alkoholinkulutuksesta, ja alkoholin myynti sallittiin kaupoissa vain iltakymmeneen saakka. Nyt ei kannattanut enää pitää liikettä auki yöllä, ja päivystävät kaupat hävisivät katukuvasta.
Riian keskustassa oli jossain vaiheessa kukkakauppa, joka oli auki yötä päivää. Vaikka Latviassa rakastetaan kukkia, tuntui mahdottomalta, että yömyynti olisi kannattavaa. Nykyisin tuossa liiketilassa myydäänkin jotain muuta.
Riian vanhassakaupungissa on kauppakeskus Galerija Centrs. Sen paikalla oli vielä 1990-luvulla Universālveikals Centrs, ”yleiskauppa” eli tavaratalo. Arvokas historiallinen rakennus remontoitiin perusteellisesti vuosina 1997 ja 1998. Kun liikkeet taas avattiin, huomiota herätti vartijoiden runsaus kaikkialla. Nykyisinhän tämä on Suomessakin aivan tavallista, mutta tuolloin se oli hämmentävää. Toinen yllättävä seikka oli hinnoittelu, joka tuntui ostovoimaan nähden kovalta. Mieleeni jäivät esimerkiksi nilkkurit, jotka oli tehty erivärisistä mokkapaloista. En olisi kuuna päivänä ostanut niin kalliita kenkiä, ja lisäksi mokka on kovin epäkäytännöllistä talvisilla jalkakäytävillä, jotka sulatetaan lumesta suolaamalla.
Vuonna 2006 kauppakeskusta laajennettiin. Siellä on myös mielenkiintoinen valokuvanäyttely vanhan tavaratalon ajoilta. Edelleen minusta tuntuu, että monet tavarat ovat kalliita, sillä liikkeitä ei suinkaan ole suunnattu vain varakkaille matkailijoille. ”Latvialainen matematiikka” onkin asia, joka ei ole vielä avautunut minulle.
Kassi käteen!
Toinen Latvian-matkani toteutui vasta vuonna 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, jotka myös vaikuttivat ratkaisevasti elämäni suuntaan, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Matkan loppuvaiheessa menimme eksäni (joka oli siis silloin nyksäni) kanssa ruokakauppaan ostamaan tuliaisia. Löysimme paljon ostettavaa, mutta ainoa mukana ollut kantoväline oli käsilaukkuni, eikä kaupassa ollut muovikasseja. Ei auttanut muu kuin kantaa tavarat sylissä. Ystävät selittivät, että jokainen ottaa kauppaan oman kassinsa. Oikein! Näinhän Suomessakin tehtiin ennen kuin muovikassit pääsivät valtaan, alkuvuosina jopa maksutta myös ruokakaupoissa.
Eräs perinteinen kassi Latviassa oli TĪKLIŅŠ, verkkokassi. Näitä oli Suomessakin joskus kauan sitten. Kun muovikassit alkoivat yleistyä Latviassa, niistäkin voitiin käyttää tuota vanhaa nimitystä. Jossain vaiheessa 1990-lukua muovikassit olivat hyvin haluttua tavaraa, ikään kuin modernin lännen ja elintason nousun symboleita, ja niitä myytiin esimerkiksi torilla yksittäin. Nämä eivät olleet kaupan mainoskasseja, vaan niissä saattoi olla Mona Lisan kuva tai jokin muu taidejäljennös.
Vuosituhannen vaihteessa eräs suomenlatvialainen näytti minulle sähköpostissa kiertänyttä tekstiä, jossa Suomeen muuttaneet muunmaalaiset ihmettelivät meidän tapojamme. Mieleeni jäi tämä: suomalainen kääntelee jo kymmenen kertaa käyttämäänsä muovikassia ja miettii, voisiko sitä vielä pitää kauppakassina vai menisikö se jo roskapussiksi. Tätä pidettiin kummallisena, ehkä pihiyden osoituksena?
Latvian ruokakaupoissa muovikasseja jaettiin huolettomasti vielä muutama vuosi sitten, ja ostamani avokado tai banaaniterttu pussitettiin kassalla ennen kuin ehdin kieltää. Nyt tietoisuus on onneksi lisääntynyt ja tilanne alkanut muuttua. Lapsuuteni normitilanne – oma kassi kauppaan – yleistyy meillä ja muualla ilahduttavasti. Ympyrä alkaa sulkeutua.
Epilogi: Vuonna 2017 yövyin joskus Turussa käydessäni laivahostelli Boressa. Kerran kiinnitin huomiota hytin ovessa oleviin turvallisuusohjeisiin, jotka olivat peräisin laivan menneiltä vuosilta. Niissä luki Kristina Regina! Tällaisessa pienessä hytissä – numeroa en muista – olin yöpynyt jo vuonna 1990, tuossa ravintolassa syönyt, tuolla kannella nauttinut auringosta. Laivassa oli myös pieni museo, jossa kerrottiin sen historiasta. Bore oli sen alkuperäinen nimi, mutta minä olin palannut Kristina Reginaan. Se oli kauan sitten vienyt minut aivan uuteen maailmaan, joka yllättäen muutti minunkin maailmani. Tämäkin ympyrä oli sulkeutunut.
Pääkuvassa Jūrmalan puuarkkitehtuuria ja kirjoittaja nuorena!
Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Mirja Hovilan kotialbumi
Ei kommentteja