Blaumanis kestää aikaa
Suomi on paikka, jonne suurmiehet vaeltavat kuolemaan. Siltä ainakin latvialaisesta perspektiivistä voisi näyttää, ovathan täällä vetäneet viimeisen henkäyksensä niin Janis Rozentāls kuin myös Rūdolfs Blaumanis. Näiden kulttuurin merkkimiesten elämäntarinat ja niiden päätösvaiheet muistetaan Latviassa hyvin. Kruunupuistossa, entisessä Takaharjun parantolassa, käy edelleen latvialaisia kulttuurimatkailijoita katsomassa Blaumaniksen viimeistä asuinpaikkaa.
Blaumanista ei ole juuri suomennettu. Ainakaan vielä. Joitain novelleja kuitenkin löytyy, uusin julkaisu on 1985 ilmestyneessä kokoelmassa Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja oleva Raudupen emäntä. Vuonna 1889 kirjoitetun novellin nimihenkilö vaikuttaa omalla hyytävällä tavallaan ajattomalta pohdiskellessaan sinkkuäidin oikeutta uuteen onneen eli naapurin Janikseen. Lemmen asioita pohditaan myös englanninnetussa novellikokoelmassa In the Lap of Happiness, joka on julkaistu Moskovassa 1960-luvulla. Vanhahtava käännös ei kauaa jaksa haitata, kun isännät ja emännät, piiat ja rengit kiskovat lukijan mukaansa mietteisiinsä rahasta, rakkaudesta ja onnen olemuksesta.
Varsinaisesti Blaumanis tunnetaan kotimaassaan kuitenkin ennen kaikkea näytelmäkirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Skroderdienas Silmačos, joka esitettiin ensimmäistä kertaa Riiassa vuonna 1902. Näytelmä on latvialaisten kesäteattereiden klassikko, jota pääsee halutessaan katsomaan joka kesä. Blaumaniksen tekstit ovat edelleen ajankohtaisia myös ammattilaisnäyttämöillä, sillä tänäkin syksynä Latvian kansallisteatterin ohjelmistossa on Blaumaniksen näytelmä, vuonna 1904 valmistunut Indrāni. Näytelmää on esitetty myös Suomessa, Porin teatterissa nimellä Indranin perhe.
Pitkä tie Punkaharjulle
Rūdolfs Blaumanis syntyi vuonna 1863 ja ehti mittavan kirjailijanuransa lisäksi toimia elämänsä aikana niin maanviljelijänä kotitilallaan Brakissa kuin lehtimiehenä Pietarissakin. Kirjailijanuransa Blaumanis aloitti saksaksi, vuonna 1882 Zeitung für Stadt und Land -lehdessä ilmestyneellä kertomuksella Wiedergefunden. Ensimmäisen latviankielisen runonsa Nakts eli Yö hän julkaisi vuonna 1886.
Riiassa Blaumanis asui Riiassa taiteilija Janis Rozentālsin ja hänen suomalaisen vaimonsa Ellin luona vuokraten pientä huonetta taiteilijan ullakkoateljeen vierestä Albertinkadulta, tuolloin vielä uusissa ja jo silloin upeissa jugendkortteleissa. Rozentālsien perheessä oli myös kolme pientä lasta, jotka eivät kuitenkaan näytä vanhapoikakirjailijaa häirinneen. Yhteiselo sujui kaikesta päätellen ystävällisissä väleissä, sillä Elli kuvasi Suomen-sukulaisilleen kirjoittamissaan kirjeissään Blaumanista ”siivoksi hyyryläiseksi”.
Kauaa yhteiseloa ei ehtinyt kestää, sillä Blaumanista vaivasi tuberkuloosi. Blaumaniksen terveyden heikennyttyä Elli järjesti hänet Takaharjun parantolaan hoidettavaksi. Vuonna 1903 valmistuneessa parantolassa tuberkuloosia hoidettiin hengittämällä raikasta harjuilmaa pitkillä makuuparvekkeilla ja syömällä ravitsevaa ruokaa seitsemän kertaa päivässä. Muilla tavoin tuon ajan kansansairautta ei vielä pystytty hoitamaan. Blaumaniksella itsellään ei ollut parantolaan varaa, joten latvialaiset kulttuurivaikuttajat järjestivät kustannusten kattamiseksi keräyksen.
Kuolema Suomessa
Rahat parantolaa varten saatiin kasaan ja Blaumanis lähti pitkälle matkalle kohti Punkaharjua. Eikä mille tahansa sairaansijalle, vaan parantolan parhaaseen huoneeseen. Todelliset Blaumanis-fanit voivat yöpyä huoneessa tänäkin päivänä: nykyään se tosin on täysin tavallinen hotellihuone, jonka parvekkeelta voi kuitenkin yrittää löytää Blaumaniksen katselemat näkymät. Hän kuvasi näkymää huoneestaan kirjeessään ystävälleen Kārlis Stralsille seuraavasti ”Metsän edessä, lähellä taloa, seisoo kaksi puuta: mänty ja koivu. Koivu taipuu koko ajan kohti mäntyä kuin lämmin latvialainen nuorimies, mutta mänty suhtautuu tähän kylmästi kuin suomalaisneito.” Tiedossa ei ole, millaiset kokemukset tällaiseen vertaukseen mahdollisesti innoittivat.
Hoito Takaharjulla oli tuona ajan mittapuun mukaan hyvää ja kuolleisuus pieni, mutta valitettavasti juuri Blaumanis kuului tuohon pieneen joukkoon. Hän menehtyi Takaharjulla 4.9. 1908. Hänet on haudattu kotiseudulleen Ērgļiin, missä kirjailijan kotitalo Braki toimii museona. Takaharjussa, siis nykyisessä Kruunupuiston kuntoutuskeskuksessa ja hotellissa, Blaumaniksesta muistuttavat Rita Valneren maalaama muotokuva ja ”muualla asuvien maanmiesten” vuonna 1988 pystyttämä muistolaatta.
Blaumaniksen suhde Suomeen jäi lyhyehköksi eikä kuuluisuuksien kuolinpaikaksi profiloituminen ehkä ole Suomelle kaikkein optimoiduinta maabrändäystä. Tarina Punkaharjulla kuolleesta kirjailijasta on kuitenkin totta. Elämä, jonka jäljet näkyvät latvialaisessa kulttuurissa edelleen, päättyi Saimaan rannalle: vaikka kaikki tehtiin, mitä voitiin, eivät ihmisten voimat aina riitä sairautta vastaan. Suomesta tuli suurmiehen matkan pää monien tarinoiden risteytyessä keskenään ja muodostaessa kertomuksen, joka on edelleen muistamisen arvoinen.
Jenni Kallionsivu
Ei kommentteja