Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan, 2007. Suom. Hilkka Koskela. WSOY. 324 s.
Sandra Kalniete syntyi vuonna 1952 Siperiassa latvialaisten karkotettujen perheeseen ja pääsi takaisin Latviaan vuonna 1957. Tanssikengissä Siperiaan -kirjassa hän kertoo sukunsa tarinan, joka kattaa itsenäisen Latvian joutumisen miehitetyksi, sitä seuranneet kyyditykset ja henkiinjääntikamppailun karkotuksessa.
Kertomus perustuu perheenjäsenten kirjeisiin ja päiväkirjoihin, lehtikirjoituksiin ja arkistolähteisiin, joita tekijä on tutkinut Latviassa, sekä laajaan taustakirjallisuuteen, joka on ilmestynyt pääasiassa uuden itsenäisyyden aikana, diasporassa ja länsimaissa.
Teksti seuraa yksittäisiä kohtaloita ja sijoittaa ne Latvian kohtalonhetkiin vv. 1939-40, hyytävään ns. ”vapaaehtoiseen liittymiseen Neuvostoliittoon” selostaen tarkoin, miten se oli järjestetty. Pidätykset ja kyyditys noudattavat samoin ennalta määrättyjä kaavoja. Sandra Kalnieten äidinpuoleisten isovanhempien kyyditys tapahtui kesäkuun 14 vuonna 1941, jolloin Latviasta karkotettiin n. 15.000 ”luokka- ja kansanvihollista”. Matka leireille ja mitä siellä tapahtui on kuvattu lukuisissa lähteissä, virolaisten, venäläisten, liettualaisten, puolalaisten jne., jopa suomalaistenkin vankileirikertomuksissa. Kalnieten selostus ei sanoja säästele: kuolemankomento, absurdit ”oikeudenkäynnit”, surrealistinen ”suunnitelman täytäntöönpano”, jossa ihmishengellä ei ole merkitystä – ei myöskään leirijohdon. – Vjatlagin tshekistien jälkeläiset eivät siellä myöhemmin käyneiden latvialaisten mukaan vieläkään tunnista kommunismin ja terrorin yhteenkuuluvuutta.
Kalnieten vanhemmat, vielä keskenkasvuiset, asuivat Riiassa saksalaismiehityksen alkaessa. Isänäiti työskenteli sairaanhoitajana, isänisä automekaanikkona saksalaisessa sotilasyksikössä. Yksi miehitys oli vaihtunut toiseen, eikä kansallistettua omaisuutta palautettu. Tarkoitus oli alistaa latvialaiset ”Ostlandissa” Saksan palvelijoiksi. Saksalaispropaganda lietsoi vihaa NKVD:n uhrien joukkohautojen äärellä, ja näin syntyi myytti kommunistijuutalaisista. Neuvostoliitto puolestaan syytti 1970-luvulla latvialaisia juutalaisten murhaajiksi – nämä myytit jatkavat elämäänsä eurooppalaisessa politiikan- ja historiantutkimuksessa. Kalniete kieltäytyy hyväksymästä sitä, että hänet ja muut kunnialliset latvialaiset leimataan, vain siksi että saksalaisten saapuessa syntyi seikkailijoiden kommando Viktors Arājsin johdolla, joka otti tehtäväkseen ampua juutalaisia, kommunisteja ja romaneja. Eikä Latvian valtiolle ja kansalle voi sälyttää vastuuta siitä, että natsi-Saksa lupaa kysymättä päätti käyttää miehittämäänsä maata muualta tuotujen juutalaisten teloituspaikkana.
Vuonna 1943 latvialaisia tarvittiin: perustettiin latvialainen legioona. Isoisä työskenteli automekaanikkona sen antautumiseen saakka, sitten liittyi metsäveljiin. Neuvostoliiton vallattua Latvian hänkin joutui tsekan käsiin ja vankilaan 1944, tuomion jälkeen Arkangelin alueelle leirille, ja vaimo ja poika karkotettiin ”tuholaisen perheenjäseninä” Siperiaan. Isoisä joutui leiriltä toiselle päätyen Komiin, jossa kuoli. Isänäiti ja tytär vietiin halki Euroopanpuoleisen Venäjän Ob-joen varrelle kolhoosiin, jonka olivat pystyttäneet karkotetut ”kulakit”. Näiden sääliväisyys ja avuliaisuus erottuivat paikallisten vanhastaan Siperiassa asuneiden ”tshaldonien” tylyydestä. Isoäiti ei enää koskaan palannut Latviaan, tytär sen sijaan kaksi kertaa! Ensin siis kansanvihollisten alaikäisiä lapsia päästettiin palaamaan kotiin 1950-luvulla, sitten parin vuoden kuluttua viranomaiset tulivat katumapäälle, ja tytär karkotettiin Siperiaan uudelleen. Lopullisesti hän pääsi sieltä 1957.
Suuri osa sivumäärästä on omistettu Sandra Kalnieten äidin ja isoäidin elämälle Siperiassa – orjatyössä heiteltynä paikasta toiseen, kolhooseissa, tautien ja nälän kiusaamana. Sodan jälkeen kirjeet alkoivat kulkea sukulaisten välillä, ja paketeissa saatiin vaatteita, ruokaa, lakanoita… Äidin veljet olivat onnistuneet pakenemaan Latviasta länsimaihin, heillä oli jo perhe ja lapsia. Myös isoisän kirjeenvaihtoa on säilynyt: pariskunta ei koskaan enää tavannut toisiaan, ja isoisä menehtyi sairauksiinsa ja nälkiintymiseen. Eivätkä ilman muiden karkotettujen latvialaisten apua isoäiti ja tytär olisi selvinneet.
Kirja eroaa varsinaisista historiateoksista siinä, että Kalniete selostaa sukulaistensa kohtaloita eläytyen niihin voimakkaasti, kuten tekivät virolainen Imbi Paju (”Torjutut muistot”) ja liettualainen Dalia Grinkevičiūtė (”Dalian kirja”, joka on itse asiassa päiväkirja). Teksti on järkyttävää luettavaa. Lukijan tukena on arkistotyön avulla laadittu ”kronologinen tapahtumien luettelo”, joka alkaa Kalnieten isovanhempien syntymästä. Sen rinnalla kulkee historia ja politiikka alkaen vuodesta 1914. Esimerkiksi vuonna 1937 noin 70-80.000 Neuvostoliitossa asuvaa latvialaista joutuu Stalinin puhdistusten uhriksi; vuoden 1941 aikana Latviasta kyyditetään noin 34 250 henkeä; vuonna 1949 Siperiaan vaunuihin lastataan 43.000 henkeä. Neuvostoliiton päätös vuonna 1956 mahdollisti karkotettujen vapauttamisen ja Kalnieten perhe palasi Latviaan 1957. Vuonna 1989 rehabilitoitiin Latvian alueelta 1940- ja 50-luvulla karkotetut, ja seuraavana vuonna Latvian tasavallan korkein neuvosto hyväksyi lain ”Laittomasti karkotettujen henkilöiden rehabilitoinnista”. Kalnieten sukulaiset julistetaan viimeinkin syyttömiksi.
Sandra Kalniete on toiminut Latvian ulkoministerinä ja suurlähettiläänä YK:ssa, Ranskassa ja Unescossa sekä EU-komissaarina, Latvian edustajana EU:n parlamentissa. Hän on ollut myös useiden puolueiden johtoelimissä sekä Latvian presidenttiehdokkaana. Tanssikengissä Siperiaan, joka ilmestyi alunperin vuonna 2001, on käännetty usealle kielelle ja se on saanut Ranskassa ja Italiassa palkintoja. Kuvituksena on valokuvia tekijän perhearkistosta sekä virallisia dokumentteja.
Marja Leinonen
Ei kommentteja