Via Baltica on tavallaan Latvian kirous. Ensinnäkin se houkuttelee suomalaisia ajamaan maan kapeimman kohdan läpi kahdessa tunnissa, ilman muita maamerkkejä kuin Bauskan Rimi ja sen vieressä olevat Hesburger ja Neste.
Toiseksi Via Baltica antaa väärän kuvan Latviasta. Sen mukaan Latvia on tasainen, tylsä ja turruttava.
Via Baltican veteraanina jouduin tähän harhaluuloon, kunnes aloitin matkaopaskirjan vaatimat matkat muualle Latviaan.
Latvia yllättää, koko ajan.
Oheisessa kuvassa on Jekabpils (ilman erikoiskirjaimia) Daugava-joen varrelta.
Olen miettinyt paljon sitä, miten tai miksi Latvia-kuvani oli niin epämääräinen.
Yksi syy on tietysti Neuvostoliitto, joka kohteli samalla tavalla sukulaiskansamme asuttamaa Viroa, Liettuaa kuin Latviaakin.
Ne olivat kuin valkoisia läiskiä jättivaltion kartalla, vähän samaan tapaan kuin Kurkijoen tai Sortavalan maalaiskunnan tai Terijoen päälle ilmestyi sotien jälkeen valkoinen pohja ja teksti ”Neuvostoliitto”.
Kaikki stereotypiat ilmaisivat meille suomalaisille, jopa asioita vähän tuntevillekin, että Neuvostoliitto merkitsi samaa kuin huonosti rakennetut elementtikerrostalot.
Vähän kuin tämä arkkitehtuurin malliesimerkki Ventspilsistä.
Mutta ei, Latvia ei ole pelkästään noita rumiluksia. Niitäkin on, ja niitä on paljon, melkein yhtä lailla kuin pystyyn jääneitä kolhooseja tai hylättyjä taloluurankoja.
Latvia on kuitenkin yllättänyt koko ajan. Jokin merkityksettömän näköinen piste kartalla voikin olla idyllinen puukaupunki, tai sieltä löytyy linnamainen kartano, joka on restauroitu museoksi tai laatuhotelliksi.
Latvian väkiluku on vähäinen, ”kiitos” sotien ja miehitysvaltojen rikosten ihmisyyttä vastaan. Kun Riika dominoi Baltian suurimpana kaupunkina, ketä enää jää maaseudulla?
Paljon, yllättävän paljon.
Keskellä talvea bongattu syrjäinen museo voikin olla uskomattoman hyvin varustettu, laadukas kokoelma arvokkaita esineitä, ihan maailmanluokkaa.
Latvia on enemmän. Tutkimukseni jatkuvat…
Kirjoittaja: Markus Lehtipuu
Ei kommentteja