Vizma Belševica (1931 – 2005) oli yksi Latvian merkittävimpiä runoilijoita. Suomeksi häneltä ei tietääkseni ole käännetty mitään, mutta useimmat hänen runokokoelmansa on julkaistu ruotsiksi, samoin kuin kolmiosainen omaelämänkerrallinen romaanisarja Bille. [Bille-trilogian on kääntänyt suomeksi Mirja Hovila. Kustantanut Paperiporo, 2019-2021. Toim. huom.]  Belševican arvostusta kuvastaa se, että hänen kerrotaan olleen ehdokkaana myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Latviassa oli neuvostoaikana yleistä, että parhaat runoilijat kirjoittivat myös iskelmätekstejä. Vizma Belševica voitti jopa kaksi kertaa radion laulukilpailun lauluillaan Es aiziet nevaru (1978) ja Kamolā tinēja (1979). Molemmat sävelsi Raimonds Pauls. Edellisen kappaleen lauloi kilpailussa Mirdza Zīvere, jälkimmäisen Imants Skrastiņš. Varsinkin Kamolā tinēja on heti ensi kuulemalta mieleen painuva sävelmä, josta Raimonds Pauls teki ehkä hieman liiankin tunteellisen – voisi kuvitella, että hänellä oli mielessään Udo Jürgensin euroviisuvoitaja Merci Cherie vuodelta 1966. Kamolā tinēja on kuitenkin monin verroin laadukkaampi teksti. En edes yritä tulkinta tätä tekstiä, jossa vierivä lankakerä symboloi ohi virtaavaa aikaa.

[Alkuperäinen linkki hävinnyt, alla oleva linkki toimittajan valitsema.]

Vizma Belševica oli vaatimattomissa oloissa kasvanut työläistyttö, joka osoittautui lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Neuvosto-Latviassa hän oli siis esikuvallinen taiteilija, ja hänet lähetettiin opiskelemaan Moskovan kuuluisaan Gorki-instituuttiin. Hänen opiskelutovereitaan instituutissa olivat mm. Andrej Voznesensky ja Bella Ahmadulina.

Vuonna 1969, kun Neuvostoliiton ”suojasää” oli jo päättymässä, ilmestyi hänen neljäs runokokoelmansa ”Gadu gredzeni” (Vuosirenkaita). Se vedettiin kuitenkin myynnistä heti ilmestymispäivänä, ja runoilijalle määrättiin kiitokseksi neljän vuoden julkaisukielto. Syynä oli kirjaan sisältyvä runo ”Reunamerkintöjä Henricus Letticuksen Liivinmaan kronikkaan”. Siinä oli rinnakkain 1200-luvulla ilmestynyt kronikka Latvian ensimmäisestä valloituksesta, ja sen rinnalla runoilijan tulkinta siitä, mitä kirjoittaja oli hänen mukaansa todella ajatellut latvialaisten kohtalosta. Vaikka runo näennäisesti käsitteli 1200-lukua, oli helppoa ajatella sen sopivan myös neuvostoaikaan (käännöksen pohjana on Juris Kronbergsin ruotsinnos):

Un raudi! Asaras par dzelzi kļūs,  

Kad pienāks laiks. Un piemeklēts tiks ļaunums

No dzelžu lietus.

(Itke! Kun aika tulee, kyyneleet muuttuvat raudaksi, ja pahuuden ylle sataa rautainen sade.)

Vizma Belševican ”Vuosirenkaat” pääsivät uudelleen julkisuuteen vasta perestroikan aikana. Vuonna 1988 rock-yhtye Sīpoli esitti Liepājan musiikkijuhlilla laulusarjan, joka perustui Liivinmaan kronikkaan. Sarjan viimeinen laulu Kliedz mana tauta (Huuda, kansani) osallistui samana vuonna myös Latvian radion laulukilpailuun. Hieno laulu ei kuitenkaan noussut kärkisijoille, tällä kertaa kilpailussa oli mukana monta muutakin kantaa ottavaa laulua. Sīpolin esitys löytyy kuitenkin YouTubesta. [Alkuperäinen linkki on hävinnyt, tilalla toimittajan valitsema.]

Vizma Belsevican poika Klāvs Elsbergs (1959 – 1987) oli myös yksi Latvian tunnetuimmista moderneista runoilijoista. Elsbergs oli aktiivisesti mukana 1980-luvun reformiliikkeessä, ja monet pitivät hänen kuolemaansa 5. huhtikuuta 1987 poliittisena murhana. Hän putosi, tai hänet pudotettiin, Jūrmalassa alas kirjailijatalon ikkunasta.

Myös Elsbergsin runoja on sävelletty paljon. Lyhyet ja näennäisen yksinkertaiset runot toimivat hyvin myös musiikkina. Yksi tunnetuimmista on Neatvadīsimies, jonka Pērkons-yhtye esitti vuonna 1987 Latvian radion laulukilpailussa. Juris Kulakovsin säveltämästä laulusta löytyy YouTubesta useita tulkintoja, oma suosikkini on Ieva Akurateren esitys Pērkons-yhtyeen 25-vuotisjuhlakonsertista. Laulun nimen voisi ehkä suomentaa ”älkäämme sanoko hyvästi”. Runoilija valittaa, että hänen kohtalonsa on kuin kyynelet hämähäkin verkossa… [Tämäkin alkuperäinen linkki on kadonnut netistä ja tilalla on toimittajan valitsema video.]

(Vizma Belševican kuva: Vikipedija)

Teksti: Pekka Gronow
Toimittanut: Jenni Kallionsivu

Internetin aikakone siirtää meidät vuoden 1988 lopulle Riikaan. Konserttisalissa on käynnissä radiokuuntelijoiden valitseman vuoden parhaan latvialaisen laulun palkitseminen. Lavalla on neljä muodikkaasti pukeutunutta nuorta miestä, yhtye nimeltä Remix, ja pian mikrofonin ääreen kiiruhtaa yhtyeen solisti, kiharatukkainen Igo. Musiikki on reipasta europoppia, mieleen tulee ruotsalaisen Europe-yhtyeen parin vuoden takainen hitti Final countdown. Laulun sanat pakottavat kuitenkin yleisön kuuntelemaan tarkemmin:

Klusē akmens lūpas
Kas pārvērtis mūs?
Asinis dzīslās atmiņas plūst
Kāds reiz pārtrauks klusēt

Suomeksi suunnilleen

Kiviset huulet vaikenevat
Mikä teki meistä tällaisia?
Verisuonissamme muistot virtaavat
Jonakin päivänä joku katkaisee hiljaisuuden

Kun päästään kertosäkeeseen, laulun sanomasta ei enää ole mitään epäselvyyttä:

Dzīvību, dzīvību Tēvzemei
Nelūdzam - pieprasām

Elämä isänmaalle! Emme pyydä, me vaadimme

Viimeisessä säkeistössä vaaditaan ja suoraan ”brīvību Tēvzemei”, vapautta isänmaalle.

[Alkuperäinen linkki on kadonnut netistä: nykyinen on toimittajan valitsema.]

[embed]https://youtu.be/HZhviu25Dqs[/embed]

Vuonna 1985 alkanut perestroika oli jo jatkunut muutamia vuosia. Moskovassa käytiin kovaa kamppailua Gorbatšovia tukevien uudistusmielisten sekä vanhoillisten välillä. Keskustelevision uudet kriittiset ohjelmat herättivät valtavaa mielenkiintoa yleisössä. Keväällä 1988 Gorbatšov erotti Baltian vanhoilliset puoluejohtajat ja nimitti tilalle uudet – Latvian johtoon nousi Anatolijs Gorbunovs. Latviassa alkoi ”atmoda”, kansallisen herätyksen kausi. Kansanrintaman, Latvijas tautas fronten perustava kokous oli pidetty lokakuussa 1988.

Vuoden 1988 voittajasävel ”Pie laika” kuvastaa hyvin atmodan tunnelmia. Laulun nimeä ei ole helppo kääntää, se voisi olla vaikka ”Aika vaatii” tai ”On jo aika”. Vaikka ajat olivatkin muuttuneet, oltiin sentään Neuvostoliitossa, ja vaati melkoista rohkeutta vaatia vapautta isänmaalle. Tv-katkelman loppupuolella kamera viipyy hetken yleisön joukossa, ja voi huomata, etteivät kaikki suinkaan taputa – osa yleisöstä vaikuttaa on hyvin vakavana, epäilevänä. Pari vuotta aikaisemmin sensuuri olisi poistanut tällaisen laulun heti ohjelmasta.

Vuoden 1988 laulukilpailu, ”Mikrofona aptauja”, muodostui muutenkin atmodan lähtölaukaukseksi televisiossa. Toiseksi äänestyksessä nousi Ieva Akuratere, joka oli tullut tunnetuksi Pērkons-yhtyeen solistina. Hänen kappaleensa oli Eduards Veidenbaumsin runo 1800-luvun ensimmäisen kansallisen herätyksen ajalta.  Reiz Zaļoja Jaunība kuvaa, miten vihreässä nuoruudessa veri oli kuumaa ja kaikki kaunista. Ieva laulaa tunnelmallisesti kuin latvialainen Joan Baez.

[Alkuperäinen linkki on kadonnut netistä: nykyinen on toimittajan valitsema.]

[embed]https://youtu.be/T94cqD8JDMI[/embed]

Ievan toinen kilpailukappale ei noussut kolmen suosituimman joukkoon, vaikka se oli aiheeltaan huomattavasti poliittisempi kuin Reiz Zaļoja Jaunība. "Vihreä laulu", Zaļā Dziesma on hätähuuto luonnon turmeltumista vastaan (yksi atmodan suurista teemoista). Laulun lopussa luvataan sytyttää merkkituli jokaiselle kalliolle. Joku lavan takaa ojentaa Ieva Akuraterelle vihreän lipun, joka mittasuhteitaan tuo mieleen Latvian vanhan (ja nykyisen) lipun, jonka käyttäminen ei neuvostoaikana ollut sallittua. Kun tv-ohjaaja vielä asettaa solistin taakse valonheittimen, mieleen nousee etsimättä Delacroixin kuuluisa maalaus ”Vapaus johtaa kansaa” Ranskan vallankumouksen ajoilta.

[Alkuperäinen linkki on kadonnut netistä: nykyinen on toimittajan valitsema.]

[embed]https://youtu.be/RkH0sGqsjtU[/embed]

Kun Mikrofons-kilpailun voittajasävelmät kohta tuoreeltaan julkaistiin levyllä Neuvostoliiton valtiollisen Melodija-yhtiön toimesta, levyn takakannen tekstin kirjoitti Kansanrintaman uusi pääsihteeri Danis Ivāns. Atmoda oli alkanut, ajat muuttuneet.

(Musiikkinäytteet YouTubesta. Jos linkit eivät toimi, voi hakea lauluja uudelleen nimen mukaan. Käännösavusta suuret kiitokset Janis Ķirpitisille.)

Teksti: Pekka Gronow
Toimittanut: Jenni Kallionsivu