Runoilta keskiviikkona 10.4.24 klo 18.00 Töölön kirjastossa (Topeliuksenkatu 6, Helsinki) ja myös etäyhteydellä (tässä linkissä) VIISI MIESTÄ VENEESSÄ - RUNOJA UUDESTA LATVIASTA.

Runoilijat Eduards Aivars ja Kārlis Vērdiņš ja suomentaja Mirja Hovila, haastattelijana Jenni Kallionsivu

Latvialainen runous - jotain erilaista!

Kahvia ja keksejä, signeerausta ja kirjamyyntiä

Järjestäjinä kustantamo Paperiporo, Rozentāls-seura, Latvian Suomen-suurlähetystö ja Latvian Literature 

Vizma Belševica: Bille ja nuoruus
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2021

Vizma Belševican (1931-2005) ”Bille ja nuoruus” jatkaa siitä mihin teossarjan toinen osa päättyy: Latvian miehittäneet saksalaiset vetäytyvät maasta, ja venäläiset miehittävät maan uudelleen. Latviasta tulee osa Neuvostoliittoa samaan aikaan kun romaanin nimihenkilö, Bille, kulkee lapsuudesta nuoruuteensa. Teos on klassikoksi muodostuneen omaelämäkerrallisen trilogian kolmas itsenäinen osa.

Joudun pyörähtämään aiotun arvion muodosta ja sisällöstä poispäin, niin kuin maailma on nyt tätä aikaa elävien mielestä pyörähtänyt oletetuilta radoiltaan. Näin käy aina. Sotien kuvitellaan siis jäävän taakse, uuden ajan aukeavan ja alkavan, olemme taas siinä samassa kohdassa kuin Eurooppa vaikkapa 1900-luvun vaihteessa tai Baltia lukuisten miehitystensä jälkeen 1940-luvulla: uuden uskotaan koittavan, mutta uudeksi osoittautuu vain historian toivoton toisto. Siinä samassa tyhmyydessä ja toisteisen toiston kohdassa me nyt seisomme, jossa aiemmat sukupolvet ovat seisseet. Vizma Belševican romaani ei voisi olla ajankohtaisempi kun kirjoitan tätä arviota: Venäjä miehittää nyt Putinin johdolla yhä raivoisammin Ukrainaa, ja kolmannen maailmansodan uhka on yhtäkkiä täysin todellinen. Kirjassa toinen maailmansota riehuu Euroopassa. On pakko huokaista: Voi ikiaikaiseen autoritääriseen johtamiseen perustuvaa ajattelua, voi strategisen kulttuurin sokeuttamaa itäistä kulmaa, voi Ukraina-laulun Nataliaa, voi kirjan nimihenkilöä Billeä, voi tämän hetken sotaa kokevia! Huomenna me voimme kuulua heihin. Maailma ei muutu, historia on toistontoiston kaikuisa näyttämö, ja Belševican kirja yksilön näkökulmaan taas täysin tuore.

Bille ja nuoruus jatkaa samoilla ihmissuhteellisilla linjoilla kuin kakkososakin: kontakti toisiin on hankalaa, vuorovaikutus äidin kanssa eripuran sävyttämää, mutta Billeen itseensä nousee nuoruuden myötä uutta itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja uhmaa. Äiti ei enää määritä maailmaa; Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja menee iltakouluun, tekee työtä ja opiskelee, sekä astuu lähemmäs runoilijakutsumustaan. Billen vaiheet seuraavat jokseenkin uskollisesti kirjailija Vizma Belševican omaa elämänkulkua.

Elämä ei kuitenkaan tarjoa nopeita voittoja tai palkintoja sodan runtelemassa Riiassa, ja Bille miettii, että hänelle voidaan ”suuttua aamusta iltaan, Billen pitää vain kestää. Hänellä on nyt ja aina vain velvollisuuksia. Mitä nuoruutta se sellainen on?” Kun Bille kohtaa traumaattisen tapahtuman, lähipiirin ymmärtämättömyys riipaisee lukijaa, mutta lannistumisen sijaan Bille voimistuu entisestään ja tekee pesäeroa jo ennestään kylmään kodin tunnelmaan: ”Äiti ei ole Billelle enää se Mount Everestin huippu, joka kohoaa ylemmäksi kaikkea ja varsinkin Billeä! Bille sanoo kerrankin, mikä äiti on ja mitä Bille hänestä ajattelee!”

Sananlaskut luotaavat omalta osaltaan pessimististä ja varovaista maailmaa: ”Mitä parempi alku, sen pahempi loppu” tai ”Jos aamulla naurat, niin illalla itket”. Mummi on jo aikoinaan sanonut: ”Ei meillä ole mitään eikä tule olemaan”.

Kerronnan keskiössä ovat nälkä ja syöminen, aihepiiri, joka kertoo lohduttomalla tavalla ajan niukkuudesta. Energiaa kuluu kurnivan vatsan kurissapitämisen lisäksi tulevan ruuan pohdintaan, perunoitakin varastetaan ja syödään jopa raakana. Billen unet ja uneksinta liittyvät niin ikään ruokaan, Bille näkee unta ruuasta jota ojennetaan ja joka vedetään pois, ja herää omaan nyyhkytykseensä. Hän joutuu toteamaan, että ”Koulussa taistelu nälkää ja kylmää vastaan on tehnyt oppimisesta toissijaista”.

Alemmuudentunnon sävyttämä suhde äitiin, omaan ulkonäköön ja ystäviin ei estä kirjan nimihenkilöä kulkemasta omia päämääriä kohti. Köyhyyden, nälänhädän, ja tunteiden vaientamisen keskellä Bille kohtaa riemujakin, mutta huomaa, että ”kirjathan olivat hänelle loppujen lopuksi parempia ystäviä”.

Keskeistä Bille ja nuoruus -kirjassa disinformaatio, vaikka sanaa ei tuohon aikaan tunnettu. Siitä kuitenkin oli kyse, samasta tahallisesta väärän tiedon viljelemisestä kuin nyt venäjällä. Lapset eivät ymmärtäneet, mitä tapahtuu, jos eivät usein aikuisetkaan. Bille ihmettelee esimerkiksi sitä, miksi kadunnimiä jatkuvasti muutetaan. Suomentaja on kertonut, että päätyi suomentamaan mm. katujen nimet, jotka vaihtuivat kulloisenkin valtapolitiikan mukaan. Ratkaisu havainnollistaa hienosti sen muutoksen, joka vieraskielisiä nimiä tavatessa voisi suomalaislukijalta joissain kohdissa ohittua.

Oikeaoppisuus ja sensuuri koski myös runoja, jotka valjastettiin palvelemaan sosialistista realismia. Oikeaoppisuuden vaade ulottui paitsi runojen sisältöihin, myös muotoon: ”Muista siis, etten halua nähdä vapaata mittaa nuorten neitien sydämenasioissa - - Kaikkeen tarvitaan tiukka muoto. Siis runomitta ja loppusoinnut. Onko selvä?”, kirjallisuuspiirin ohjaaja kysyy Billeltä ja kehottaa tätä kirjoittamaan omasta koulustaan.

Bille ei täsmälleen ymmärrä mistä on kyse, mutta miettii, miten paljon nykyistä kauniimpia aiemmat runot olivat – ja miten hänen lempirunoilijansa Aleksander Čaks kirjoitti ennen paljon paremmin.  Bille hämmästelee myös ”eikö tässä uudessa elämässä ole lainkaan enää rakkautta eikä kenenkään sydän voi särkyä. Hänelle se kaikki on tapahtunut tässä uudessa elämässä”, hän miettii ovatko sydänsurut tosiaan kadonneet maailmasta, kun niistä ei enää kirjoiteta.

Belševica osoittaa henkilöhahmonsa kautta, että neuvostotaide oli propagandan väline, ja kaikki taiteenlajit valjastettiin palvelemaan tätä tehtävää, proletariaatin diktatuuria: ”Ulmaniksen aikaan Bille katsoi Shirley Templen, Disneyn ja villinlännen elokuvia. Ensimmäisen venäläismiehityksen aikana näytettiin elokuvia kaikenlaisista sankaritöistä, samoin nyt…” Vain saksalaismiehityksen aikana elokuvat kertoivat loputtomasti rakkaudesta. Amerikkalaisille rainoille seisoi nyt täysi boikotti.   

Vizma Belševica mursi kaunistelemattomalla kerronnallaan latvialaisen kuvauksen siihenastisen idyllin, eikä suostunut helposti ohjailtuun tunteiden ja muotojen toiveeseen. Rohkeus ja suoruus olivat hänen vahvuuksiaan kirjailijana. Unen ja valveen rajatilat on kuvattu hänen romaanissaan niin ikään taidokkaasti, samoin kuin latvialaisen talven kauneus. Belševicaa on pidetty Nobel-kirjallisuuspalkinnon potentiaalisena ehdokkaana, hän on kansainvälisesti tunnetuimpia Latvian kirjailijoita. Bille-trilogia on klassikko, joka kuuluu Latvian kirjallisuuden kaanoniin ja jota luetaan kouluissa kirjallisuuden opinnoissa. Trilogia kertoo paitsi yksilön matkasta ja Baltian historiasta, myös siitä mitä tänäkin päivänä – aivan lähellämme – Euroopan sydämessä tapahtuu.

Teksti: Marjo Katriina Saarinen
Kirjoittaja on Tampereen Pispalassa asuva kirjailija ja sanataideopettaja

Kirjan kansikuva: Paperiporo
Kuvituskuva: Sincerely Media, Unsplash

Voit ostaa kirjan seuran nettikaupasta: tässä linkki.

Latvia on muuttanut elämääni 30 vuoden aikana myös niin, että olen saanut ystäviä – saanut ja menettänyt, sillä elämän kiertokulkuun kuuluu myös kuolema. Kirjoitukseni sävy on siis tummempi kuin aikaisemmin mutta silti valoisa.

Baiba

Sain Latviasta aluksi myös ystäviä, joiden kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Ensimmäisten ystävieni kautta tutustuin Baiba Ziediņaan, joka oli kirjakauppias. Hänen kotonaan sain kokea suurta lämpöä ja vieraanvaraisuutta. Pieni lähiöasunto Salaspilsissa täyttyi ystävistä ja perheenjäsenistä. Kun kielitaitoni vähitellen kehittyi, ostin häneltä lukemattomia kirjoja, joista on edelleen iloa ja hyötyä.

Baiba oli esimerkki ihmisestä, jota ei vaivannut kateus, vaan hän osasi iloita toisten puolesta. Ystäväni halusivat kerran tehdä puutarhaansa porakaivon. Kun Baiba sai kuulla, että reikä on porattu, hän tupsahti kylään kakku ja kuohuviinipullo mukanaan. Pitihän reikää juhlia! Kaivo ei lopulta toteutunut, mutta eihän juhlinta silti koskaan mene hukkaan.

Elämä ei päästänyt Baibaa helpolla, mutta hän oli ahkera ja sinnikäs – voisi sanoa, että hänellä oli suomalaista sisua! Baiba oli myös valoisa kristitty ja suhtautui tyynesti siihen, ettei hänen sairauttaan voitu parantaa. Keittiössäni on Baiban antama maljakko, jonka nähdessäni kiitän hänen ystävyydestään, ilostaan ja esimerkistään.  

Ojārs

Ojārs Bušs oli kielentutkija, polyglotti, kääntäjä ja hieno, mutta ujouteen saakka vaatimaton ihminen. Hän oli myös Suomen ja suomen ystävä. Tutustuin häneen jo 1990-luvulla. Kun kävin hänen luonaan Latvian kielen instituutissa, joka on ”Stalinin hampaassa” eli tiedeakatemiassa, puhuimme yleensä suomea. Ja koska puhuimme suomea, hän ehdotti minulle melkein heti sinunkauppoja. Arvostettu tuliainen oli suomalainen sanomalehti, sillä silloin ei ollut vielä nettilehtiä.

Kerran häntä haastateltiin Diena-sanomalehteen, aiheena latvialaiset etunimet, joita Ojārs oli tutkinut paljon. Lopuksi haastattelija kysyi, mitkä ovat hänen omat suosikkinimensä. Ojārs sanoi: “Minun lapseni ovat Ieva, Līga ja Jānis. Luulen, että olen vastannut kysymykseenne.”

Ieva on meikäläisittäin Eeva mutta myös Tuomi, hyvin suosittu nimi kaikenikäisten keskuudessa. Līgan päivä on 23.6., siis juhannusaattona eli Līgo-päivänä (Baltiassa juhannusta ei ole siirretty viikonloppuun niin kuin meillä). Juhannuksena nimipäiväänsä viettää Jānis eli meidän Jussi, Juha, Juhani, Johannes jne. Jānis on kautta aikojen yleisin miehennimi, mutta viime vuosina se ei ole enää mahtunut kymmenen kärjessä -listalle. Nimipäivät ovat Latviassa tärkeitä, ja nimipäiville saa tulla kutsumattakin. Monilla on vain yksi nimi, mutta kaksi nimeä on alkanut yleistyä. Ihmetystä herättää se, että suomalaisella voi olla kolme nimeä (nyt jopa neljä).

Ojārs tarjosi aina kahvia ja keksejä. Kahvina oli šķīstošā kafija, ”liukeneva kahvi” eli pikakahvi, puhekielessä šķīstene. Tämäkin sana oli Ojārsin ja Vineta Ernstsonen laatimassa slangisanakirjassa, joka on yksi kirjahyllyni aarteista. Entä nešķīstene? Tietenkin ei-pikakahvi, suodatinkahvi. Kielellä voi leikitellä.

Maira

Lokakuussa 2015 avasin kerran pitkästä aikaa Latvian kirjailijaliiton verkkosivun ja yllätyin, kun näin siellä ystäväni Maira Asaren kuvan ja nekrologin. Maira oli kuollut päivää aikaisemmin.

Tutustuin Mairaan Ventspilsissä, joka on länsirannikon tärkeä satamakaupunki mutta myös kulttuurikaupunki. Sinne avattiin vuonna 2006 Kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjätalo. Minulla oli ilo osallistua sen avajaisiin ja myöhemmin päästä sinne myös työskentelemään. Ventspilsissä tapasin Mairan. Hän oli vastikään julkaissut romaanin, joka kuvaa elämää riikalaisessa naisvankilassa. Kirja on osittain tosipohjainen, eikä Maira sitä salannut vaan puhui asiasta avoimesti. Maira oli myös runoilija ja käänsi runoutta ja proosaa venäjästä. Muutama hänen runonsa on julkaistu Elisabet Nordgrenin toimittamassa antologiassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997).

Mairan ja muiden kollegoiden kanssa otettiin vastaan uusi vuosi – Ventspilsissä puoli tuntia myöhemmin kuin muualla Latviassa, ollaanhan länsirannikolla. Myöhemmin pääsin Mairan ansiosta kaupungin pohjoispuolella olevalle Staldzenen rantatörmälle, jonka hiekkaranta on täynnä toinen toistaan hienompia kiviä. Ranta on näkemisen arvoinen myös silloin kun syksyn tuuli riehuu ja aallot piirtävät hiekkaan koko ajan muuttuvia kuvioita.

Mairan kirjan suomentaminen oli alusta alkaen mielessäni, ja Maira selitti minulle vankilaslangia. En ole unohtanut tätä hanketta vaan toivon sen vielä toteutuvan.

Milda

Latvian runoilijoista minulle tärkein on Aleksandrs Čaks, jota sanotaan Latvian ensimmäiseksi kaupunkirunoilijaksi. Hän kuvasi bulevardeja, niiden muotoon leikattuja lehmuksia ja ajureita mutta myös laitakaupungin lapsia, varjoisia pihoja ja lehtimummoja. Hän kuoli aivan liian varhain, mutta hänen laajan tuotantonsa merkitys on säilynyt, ja monia runoja on sävelletty. Hänellä on kotimuseo Riian Lāčplēša ielalla. Sen johtajana oli ensin Andra Konste – nykyisin Ventspilsin kirjailija- ja kääntäjätalon johtaja – jonka ansiosta sain tavata Čaksin suuren rakkauden, kääntäjä Milda Grīnfelden.

Milda asui tyttärensä Ievan luona. Käynnit siellä olivat minulle juhlaa (kirjoitin niistä Rozentāls-seuran vuosikirjaan jo 1990-luvulla). Milda sai elää pitkän elämän, josta ei puuttunut vaikeuksia ja poliittista vainoa. Hän oli syntynytkin Novosibirskissä, jonne hänen vanhempansa oli karkotettu. Vaikka hän oli kymmeniä vuosia minua vanhempi, hän kohteli minua tasa-arvoisena kollegana. Kerran jos toisenkin lähdin sieltä kirja, lehtileike tai valokuva mukanani. Käsiala oli jo vapisevaa, mutta omistuskirjoituksesta Milda ei tinkinyt. Ilonaihe on sekin, että yhteys Ievaan on säilynyt, vaikka Milda on poissa.

Entä nyt?

Mieli on haikea ja kiitollinen. Elämän kulkua ei voi pysäyttää, emmekä tiedä, milloin aikamme tulee täyteen. Onneksi! Näiden 30 vuoden aikana olen menettänyt myös vanhempani, joista tuli Latvian ystäviä, vaikkeivät he käyneet siellä kertaakaan. Viime vuonna kuollut äiti oli pienkustantamoni mesenaatti, jota ilman en voisi julkaista latvialaista kirjallisuutta.

Tämä on juttusarjani neljäs ja viimeinen osa – ainakin toistaiseksi, sillä aiheita jäi runsaasti yli, esimerkiksi juhlapäivät ja perinteet, uskonnot ja uskomukset, talkoot, sääli ja kiisseli (mitä ihmettä?!), taide ja arkkitehtuuri, ulkolatvialaiset, ruoka ja juoma – ja tietenkin kieli ja sen muuttuminen. Kirjallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotain siitä on luettavissa jo täältä. Kirjasuomennosten tilanne on tuon jälkeen hiukan kohentunut, ja tänä syksynä on tulossa taas lisää. Latvia pitää minut tiiviisti työn ääressä.

Latvia on muuttunut, ja samalla Suomi on muuttunut, maailma on muuttunut ja minä olen muuttunut. Entä seuraavat 30 vuotta? Sitä voimme vain arvailla.

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila

Pääkuva: Yksi 1800-luvun nuorlatvialaisen liikkeen johtohahmoista oli Krišjānis Valdemārs, jonka ansiosta Latviaan perustettiin ensimmäinen merenkulkuoppilaitos. Hänen patsaansa on Ventspilsin rantakadulla.

Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset

Rainis istuu Riiassa Esplanāden puistossa valtavana patsaana, mutta hänet on nostettu jalustalle monessa muussakin mielessä. Onko häneen ”kajoamista” pidetty uskaliaana, liian vaikeana tai peräti kiellettynä? Hänelle uumoiltiin aikoinaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa – mutta ilmeisesti vain Latviassa. Hänen runoutensa on säilyttänyt asemansa, ja näytelmiä esitetään, mutta Latvian ulkopuolella häntä ei tunneta paljoakaan.

Miten voi säilyttää mitan, kun latviassa on paljon enemmän yksitavuisia sanoja kuin suomessa ja usein myös verbimuodot ovat yksitavuisia? Suomentaja valvoo öitä ja yrittää löytää kulloisenkin kompromissin. Miten suhtautua vanhahtavaan kieleen, jotta käännös olisi kuitenkin luettava ja ymmärrettävä? Yleispäteviä ohjeita ei juuri ole, vaan jokainen kohta on punnittava erikseen.