Olipa kyse häälahjasta, 50-vuotislahjasta tai mistä merkkipäivästä vain – Riian posliinitehtaan astiasto oli hyvin suosittu lahja neuvostoaikana. Miltei joka ikisen neuvostolatvialaisen kodista löytyi Riian posliinitehtaan ruoka-astiastot sekä kahvi- ja teeastiastot, jotka olivat kovassa käytössä sekä arkena että juhlapäivinä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen astiastoista ja sen ajan muista posliiniesineistä haluttiin päästä eroon. Ajan myötä koteihin hankittiin modernimpia, ulkomailta tulleita astioita. Neuvostoliitosta muistuttavia asioita ja astioita ei enää haluttu, joten niitä joko heitettiin pois tai pakattiin laatikoihin ja viettiin varastoon keräämään pölyä. Kenellekään ei silloin tullut mieleen, että kauan sitten johonkin nurkkaan unohdetut laatikot avataan taas 2000-luvulla.

Riiassa sijaitsevan Zuzeum-taidemuseon koristetaiteen ja muotoilun kokoelman kuraattorilla Marta Šustella on oma näkemyksensä siitä, miksi viime vuosina Latviassa on ruvettu katsomaan neuvostoajan astioita eri silmin:

”Jos aiemmin posliinikeräilijöiden kiinnostus liittyi lähinnä sotien väliseen aikaan – kauniiseen ’isoäitimme’ aikakauteen, niin viimeisten 3–4 vuoden aikana on alkanut mittava neuvostoaikana toimineen Riian posliinitehtaan esineistön kerääminen. Tämä ilmiö sai alkunsa pitkälti koronaviruspandemian aikana, joka pakotti ihmiset arvioimaan elämäänsä uudestaan sekä antamaan asioille ja muistoille uutta arvoa.

Kollektiivisessa muistissa neuvostoaika tullaan aina yhdistämään epämiellyttäviin muistoihin, mutta mitä pitempi aika siitä on kulunut, sitä enemmän nimenomaan myönteisiä ja nostalgisia muistoja jää. Materiaalisessa muodossa Riiassa valmistettu posliini on yksi niistä arkipäivän esineistä, joita monilla on edelleen tallessa. Sen arvoa nostaa myös tietoisuus siitä, ettei esineitä enää valmisteta.”

Astioita moneen makuun ja tarkoitukseen

Suosituimpia tuotteita olivat erityyppiset ja eri kokoiset kahvi- ja teeastiastot. Tyypillisesti astiastoon kuului kannu, sokerikko, kermakko, muki ja aluslautanen. Yleensä kannun muodon mukaan oli mahdollista tunnistaa, onko kyse tee- vai kahviastiastosta. Teekannu ja teekupit olivat matalia, mutta kahviastiastossa kaikki siihen kuuluvat astiat olivat korkeampia. Löytyi myös sellaisia astiastoja, joihin kuului kaksi kannua – sekä tee- että kahvikannu.

Yleensä tee- tai kahviastiastot olivat kuudelle tai kahdelletoista henkilölle. 1980-luvun jälkipuoliskolla myyntiin tuli myös kahviastiasto kahdelle.

Valmistettiin myös suuria, jopa 50-osaisia ruokailuastiastoja. Usein samaan sarjaan kuuluvia tai yhteensopivia astioita oli mahdollista ostaa erikseen: lautasia, kulhoja, astioita hunajalle ja hillolle, kynttilänjalkoja, maljakoita, tuhka-astioita ja joskus jopa koru- ja kosmetiikkarasioita. 50–60-luvuilla tehtiin myös leikkiastioita lapsille. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa kehitettiin lisäksi astioita kahviloiden, ravintoloiden ja baarien käyttöön.

Riian posliinitehtaan tuotannossa olleiden matkamuistojen joukosta erityisen suosituksi tulivat posliiniset kivennäisvesikupit. Niitä valmistettiin pääasiassa käytettäväksi erilaisissa terveyskylpylöissä (usein kunkin laitoksen logolla varustettuina) terveellisten mineraalivesien nauttimiseen. Tällainen astia oli hyvä matkamuisto, jonka neuvostoliittolaiset kylpyläturistit veivät mielellään kotiin.

Neuvostoliitossa arvostettiin Riian posliinitehtaalla tehtyjä astioita. Erityisen onnistuneet astiastot vietiin Neuvostoliiton aikana järjestetyille messuille, joilla oli edustus myös muista neuvostotasavalloista. Yksi onnistumisen avaimista oli astiastojen koristekuviointi, Latvian esteettinen koodi, jossa dominoivat rauhalliset, maanläheiset värit sekä suhteellisen vaatimattomat koristeet.

Myös kansallinen identiteetti heijastui astioihin: tyyliteltyjä latvialaisia ​​koriste-elementtejä näkyi astioiden pinnoilla, posliinihahmoina oli saatavilla kansallispukuisia tyttöjä ja kansanperinteen sankareita.

Astioita oli tehty eri tarkoituksiin ja moneen makuun. Marta Šuste Zuzeumista kuitenkin toteaa, että vaikka Neuvostoliiton aikana tuotanto oli melko yhtenäistä ja teollisen muotoilun esimerkkejä kulki yhdeltä tehtaalta toiselle, Riian posliini kuitenkin erottui neuvostoliittolaisen posliinintuotannon kontekstissa sisällyttämällä nimenomaan paikallisen identiteetin esineiden muotoiluun sekä sotien välisenä aikana luodun laadullisen suunnitteluperustan jatkuvuuden ansiosta.

Uniikkiteoksiakin valmistettiin

Erityisesti 70-luvulla massatuotannon lisäksi yksittäiset taiteilijat loivat uniikkiteoksia ainutlaatuisilla muodoilla ja koristekuvioilla. Yleensä uniikkiteokset päätyivät taiteilijoiden omiin näyttelyihin. Taiteilijat työskentelivät omien uniikkiteoksiensa parissa ns. luovana päivänä, jolloin aikaa sai käyttää inspiraatioon ja luovuuteen eikä tuotantosuunnitelman mukaisten tehtävien toteuttamiseen. Taiteilijoiden muistin mukaan tuo vaihe ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja osa heistä jäi tekemään luovaa työtä työpäivän jälkeen, joskus jopa yöaikaan. Myöhemmin taiteilijat saivat uniikkikappaleitaan omaan käyttöönsä maksamalla niistä tehtaalle. Ehkä tämän takia taiteilijat joskus salakuljettivat omia teoksiaan pois tehtaalta.

Inspiraation lähteenä luonto

Neuvosto-Latviassa tehdyistä astiastoista tekee ainutlaatuisia se, että silloisessa Latviassa kosketus Neuvostoliiton rajan toisella puolella olevaan muunlaiseen elämään jäi vähäiseksi, ja mahdollisuus hakea inspiraatiota jostain muualta oli rajoitettu. Zuzeum-taidemuseon koristetaiteen ja muotoilun kokoelman kuraattori Marta Šuste osaa kertoa, ettätehtaan taiteilijat saivat inspiraatiota toisiltaan ​​ja matkoiltaan muihin Neuvostoliiton tasavaltoihin, joihin he veivät omaa tuotantoaan ja samalla pääsivät oppimaan myös muista kulttuureista sekä tutustumaan kirjallisuuteen visuaalisten esimerkkien avulla.

”Kuten historiallisesti on ollut minkä tahansa käsityön yhteydessä – esihistoriasta nykypäivään –, latvialainen on aina saanut inspiraatiota ensisijaisesti luonnosta. Kollektiivisessa tietoisuudessa oleva yhteys maailmankaikkeuteen, jota materiaalisessa maailmassa symbolisoi luonto ja sen elementit, pohjautuu latvialaiseen muinaiseen elämäntapaan, ja se on aina ollut henkisen turvallisuuden lähde latvialaisille, erityisesti raskaampina aikoina, kuten neuvostoaikana.

Vaikka rajat olivat periaatteessa suljettuina, ei kuitenkaan ole niin, etteikö ’rautaesiripun’ toiselta puolelta tuleva tieto olisi ollenkaan tavoittanut Latviaa, myös muotoilun osalta”, kuvailee Marta Šuste Riian posliinitehtaalla työskennelleiden taiteilijoiden inspiraation lähteitä. 

Entinen neuvostoliittolainen janosi uutta

Riian posliinitehtaan toiminnan viimeiset vuodet olivat haasteellisia: rahan tekemisestä tuli päämäärä, taiteellisesta ja teknisestä laadusta ei enää välitetty samalla tavalla kuin ennen. Uusiin projekteihin ei enää keskitytty, muotojen ja koristeiden suunnittelua alettiin replikoida ulkomailta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Latvian ja Venäjän väliin tuli pitkään toivottu raja, eikä astioita voitu enää samalla tavalla viedä muihin Neuvostoliittoon kuuluneisiin tasavaltoihin. Lopulta ”kotimainen” Riian posliinitehdas hävisi kilpailussa ulkomailta tulevia astioita vastaan. Entinen neuvostolatvialainen janosi jotain erilaista ja uutta. Ja sitähän hän sai.

Riian posliini elää jälleen

Riian posliinimuseo on tehnyt paljon tutkimuksia menneestä posliinituotannosta sekä julkaissut aiheeseen liittyviä kirjoja ja järjestänyt näyttelyitä. Esimerkiksi kirja, joka esittelee kattavasti 1900-luvun jälkipuoliskolla Neuvosto-Latviassa tehtyjä kahvi -ja teeastiastoja, aiheutti niin suurta kiinnostusta, että se myytiin loppuun hyvin nopeasti.

Vuonna 2024 Riian posliinimuseo tuotti dokumenttivideosarjan Kävele ja muista. Riian posliinitehdas entisten työntekijöiden muistoissa. Videot ovat katsottavissa Riian posliinimuseon YouTube-kanavalla: www.youtube.com/@rigasporcelanamuzejs. Englanniksi käännetty haastattelukokoelma Porcelain Stories. Memories of Riga Porcelain Factory Employees on saatavilla myös painettuna. Museon julkaisema tehtaan entisille taiteilijoille omistettu monografiasarja täydentyy jatkuvasti.

Viime vuosina Riian posliinin esineiden keräilijöiden määrä on ollut kasvussa. Myös sosiaalisessa mediassa törmää ryhmiin, joissa myydään Riian posliinin astioita. Näissä ryhmissä kauppa käy kuumana. Ja kyllä, silloin tällöin astioita bongaa myös suomalaisilta kirpputoreilta.

Ripaus historiaa

• Neuvosto-Latvian posliiniteollisuuden ydin muodostui kahdesta ennen sotaa toimineesta posliinitehtaasta: M. S. Kuzņecovs -posliini-, fajanssi- ja keramiikkatehtaasta (perustettu Venäjän keisarikunnan aikana vuonna 1841, yhtenä Kuznetsovin varhaisimmista posliinitehtaista) sekä J. K. Jessenin posliinitehtaasta (perustettu vuonna 1886, omistajana saksalainen yrittäjä Jakob Karl Jessen). Toisen maailmansodan jälkeen molemmat tehtaat siirrettiin Neuvostoliiton omistukseen.

• Vuosikymmenien aikana molemmat tehtaat kokivat lukuisia nimenmuutoksia, mutta vuonna 1963 ne yhdistettiin, ja yrityksen nimeksi tuli Riian posliini- ja fajanssitehdas (RPFR). Vuonna 1968 fajanssin tuotanto lopetettiin, ja tehdas jatkoi toimintaansa nimellä Riian posliinitehdas (RPR). Siihen kuului kaksi eri puolella Riikaa sijaitsevaa osastoa.

• Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1991 Riian posliinitehdas (RPR) jaettiin useisiin pienempiin yrityksiin. Ne kaikki kuitenkin lopettivat toimintansa vähitellen uuden vuosituhannen alkaessa. Riian posliini Oy meni konkurssiin vuonna 1997.

• Nykyään tehtaan ensimmäisen osaston (entinen Kuznecov) paikalla seisoo kauppakeskus Akropole. Piippuja lukuun ottamatta historialliset tehdasrakennukset purettiin vuosina 2013–2014. Osa toisen osaston (entinen Jenssen) rakennuksista on säilynyt tähän päivään asti.

Artikkelin kuvat ovat Zuzāns-kokoelmasta, jonka koti on Zuzeum-taidemuseossa Riiassa. Zuzāns-taidekokoelma on maailman suurin yksityinen latvialainen taidekokoelma. Taidemuseo Zuzeum järjestää sekä paikallisten että merkittävien ulkomaisten kuraattoreiden kanssa näyttelyitä, joissa on esillä teoksia Zuzāns-kokoelmasta. Lisäksi taidekeskus isännöi kiertäviä näyttelyitä muista maista. Taidemuseossa ei ole pysyvää näyttelyä. Zuzeum sai vuonna 2025 valtion akkreditoiman museon statuksen. Tämä vahvistaa museon roolia ammattitaitoisena Latvian kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja popularisoijana.

Lue lisää taidemuseosta: www.zuzeum.com

Jotta pääset tarkistamaan, ovatko omat, latvialaiset posliiniastiasi Riian posliinitehtaan tuotantoa, on linkki leimojen kuviin tässä.

Lähteet:

• Katalogs "Servīzes A-Z. Rīgas Porcelāns. 20. gs. otrā puse. Katalogista on tehty toinen painos, joka ainakin tällä hetkellä on edelleen myynnissä Riian posliinimuseossa sekä Viron taideteollisuus- ja designmuseossa, joka sijaitsee Tallinnan vanhassakaupungissa.
• Rīgas porcelāns. Sīkplastika. 20. gadsimta 50.–90.gadi
• J.C. Jessen porcelāna fabrika. Stikla un porcelāna rūpniecība
• Rīgas porcelāna fabriku vēsture īsumā un produkcija

Teksti: Ieva Repo

Kuvat: Gvido Kajons, Māris Mikāns (Zuzeum-taidemuseon arkisto)

Tammikuussa 2025 seura sai kuulla sen entisen hallituksen puheenjohtajan Olli Ojalan (s. 15.4.1934 Raumalla ja k. 3.1.2025 Porvoossa) kuolemasta. Olli Ojala valittiin Rozentāls-seuran hallituksen puheenjohtajaksi vuosikokouksessa 2000 seuran täyttäessä 10 vuotta. Hän oli toiminut seuran hallituksessa vuodesta 1995 ja jo aiemmin hän oli kartuttanut kokemusta yhdistystoiminnasta ympäristöjärjestöissä. Tätä kaikkea kokemusta hän käytti ahkerasti suomalaislatvialaisten suhteiden hyväksi.

Puheenjohtajana Ojala pääsi viemään vuonna 1990 perustetun seuran uudelle vuosituhannelle. Kotisivut seuralla oli ollut jo aiemmin, mutta Ojalan puheenjohtajuuskaudella ne uudistettiin jäsenistön ja myös Helsingin Sanomien suureksi iloksi. Jäsenten ilahtuminen saatiin tietää jäsenkyselystä, joka Ojalan puheenjohtajuuskauden aikana suoritettiin. Helsingin Sanomat sen sijaan arvosteli seuran kotisivut nettisivuarvostelussaan – tuolloin nettisivuja arvioitiin kuten kirjoja tai elokuvia. Nämä havainnot kertovat innosta ja toisaalta myös huolellisuudesta, joilla seuran viestintää 2000-luvun alussa tehtiin.

Puheenjohtajuudesta Ojala luopui vuonna 2003, mutta jatkoi sen jälkeenkin aktiivisena seuran jäsenenä. Hän toimi seuran hyväksi osallistumalla aktiivisesti vuosikokouksiin ja toimi usein niiden pöytäkirjan tarkastajana.

Ojala työskenteli koko uransa valtionhallinnossa ympäristöasioiden parissa, ensin valtioneuvoston kansliassa, sitten sisäministeriön ympäristönsuojeluosastolla ja ympäristöministeriössä sen perustamisesta lähtien. Ennen virkamiesuraansa hän työskenteli eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa muun muassa elintarvikehygienian parissa.

Latviassa häntä kiinnosti muun muassa latvian kieli, jota hän opiskeli seuran kursseilla. Opiskelukaverit muistavat Ollin mukavana ihmisenä, jonka kanssa oli hauskaa tutustua latvian kieleen ja samalla kulttuuriin. Seuralle hänen puheenjohtajuuskautensa jätti hyvän perinnön: Olli Ojala edisti yhteisiä asioita yhdistystoiminnan periaatteita kunnioittaen ja jäsenten toiveita kuunnellen.

Teksti: Jenni Kallionsivu
Kuvat: Olli Ojalan kotialbumi ja Unsplash

Miksi lasten ei ollut jouluna hyvä syödä herneitä? Miksi hiuksia ei saatu kammata? Miten välttyä hammassäryltä tulevana vuonna?

Entisaikoina Latviassa talvipäivänseisauksella oli tärkeä luonnonkiertoa juhlistava merkkipäivä. Talvipäivänseisauksen aikana oli vuoden pisin yö, josta päivä alkoi pidetä. Silloin juhlittiin valon voittoa pimeydestä ja uuden alkua. Silloin myös vuosi loppui ja isäntä maksoi työntekijöilleen korvausta kesän aikana tehdystä työstä. Talvipäivänseisausta, jota nykyään verrataan jouluun, ei suinkaan voitu kutsua rauhalliseksi. Joulua yleensä vietettiin 3 päivää ja 3 yötä, mutta jossain se saattoi kestää jopa viikon. Sen aikana ihmiset tekivät paljon muutakin kuin istuivat pöydän ääressä ja söivät, vaikka silläkin oli tärkeä rooli.

Vuosien varrella latvialainen joulu on kokenut erilaisia muutoksia ja myös synkkiä aikoja. Kuten muissa Euroopan maissa, myös Latviassa kristinuskon tulo toi aikoinaan juhlalle uutta merkitystä, joka on nykypäivän jouluna edelleen vahvasti läsnä. Välillä muistiin palautuu myös hyvin surullinen luku Latvian historiassa, jolloin latvialaisten oli pakko juhlia joulua perhejäsenten kesken salassa ”verhojen takana”. Muutoin juhlinta olisi saattanut päätyä Neuvostoliiton tiedustelupalveluiden tietoon - aiheuttaen ikäviä seurauksia koko perheelle.

Nykyään Latviassa kiinnostus vanhoja perinteitä kohtaan on kasvussa. Ympäri maata toimii erilaisia seuroja, joiden jäsenet elävät ”vanhan kalenterin” mukaan ja juhlivat mm. joulua kunnioittaen vanhoja perinteitä.  Ja juuri niihin keskitytään tässä jutussa.

Valmistautuminen juhlaan

Aikonaan ihmiset rupesivat valmistautumaan jouluun jo hyvin ajoissa siivoamalla omaa pihaa ja taloa. Kun koti oli puhdas, huoneita koristeltiin himmeleillä ja muilla koristeilla, jotka oli tehty luonnonmateriaaleista kuten kaisloista, kanervista, ruo’oista, rukiin ja vehnän oljista. Myös kuusen oksia, puuhaketta, linnun sulkia ja munien kuoria käytettiin. Pyöreän muotoiset koristeet olivat hyvin yleisiä, niillä korostettiin auringon merkitystä. Yksi hyvin perinteinen koriste tehtiin perunasta ja kaislojen, viljan tai heinän korsista; nämä pisteltiin perunaan siten, että ne muodostivat aurinkomaisen kuvion.

Ohje miten tehdään koriste perunasta ja korsista tässä linkistä (linkki aukeaa YouTubessa).

Pöllinveto ja perinteiset joululaulut

Yksi tärkeimmistä perinteistä aikoinaan oli pöllin vetäminen (latviaksi - bluķa vilkšana). Sitä varten jo hyvissä ajoin ennen joulua kaadetiin iso pölli, yleensä tammesta. Jouluiltana pölliä vedettiin kylän pihojen läpi, erityisesti sellaisten paikkojen kautta, jotka menneen vuoden aikana ovat kohdanneet paljon surua. Näin pölliin kerättiin kaikki ikävät asiat. Pölli kaikkine pahoine ja surullisine asioineen poltettiin nuotiossa. Perinne symbolisoi uuden alkua, valon voittoa pimeydestä sekä auringon valon ja lämmön paluuta luontoon. Sen jälkeen ihmiset kokoontuvat joululauluja laulaen taloon, jossa odottivat itse jumalan (pakanauskonnon, ei kristinuskon jumalan) tuloa. Juhlan kunniaksi ihmiset laittoivat uuden paidan päälle, mutta hiuksien kampaamista piti välttää. Siihen liittyi uskomus, että hiuksien kampaaminen aiheuttaa karjan kuolemaa.

Joululaulut olivat tuolloin erilaisia kuin nykyään. Latvian kansanperinteen tutkijoiden mukaan jouluna esi-isämme lauloivat ns. puhuttuja lauluja. Niissä tärkeimmässä roolissa oli teksti ja sen sisältö, ei niinkään melodia tai sen kauneus. Laulajat tai tarinankertojat keksivät usein laulujen tekstejä paikan päällä tilanteen mukaan.  Joululauluja laulettiin yleensä ryhmässä - esilaulaja (yleensä nainen) lauloi ja muut toistivat saman melodian. Yksi kuuluisimmasta latviaisesta vanhasta joululaulusta on ”Sidrabiņa lietiņš lija”, jossa jokainen nelisäe päättyy sanaan ”kaladū, kaladū”. Riippuen alueesta nelisäkeet saattoivat päättyä myös eri sanaan kuten kūčō, tōtari, tondarō, judabrū, duidō, olilō.

Kuuntele nykyaikainen versio ”Sidrabiņa lietiņš lija” -laulusta tässä linkissä (linkki aukeaa YouTubessa).

Iloiset ja energiset naamiokulkueet

Talvipäivänseisauksen juhlaan kuului naamioituminen. Kulkuesiin -nimeltään ķekatas tai budēļi- osallistuvia kutsuttiin nimellä ķekatnieki (yksikössä - ķekatnieks). Nämä kulkivat huolella tehdyissä erilaisissa naamioissa energisesti ja iloisesti kylästä toiseen antamalla siunauksia muille (latvialaiset esi-isämme tarkoittivat siunauksella ns. eksistentiaalista hyvinvointia – antaa sateen sataa ja auringon lämmittää, olkoon sato ruhtinaallinen, pysykööt ihmiset ja karja terveinä). Näin myös edistettiin hedelmällisyyttä sekä karkotettiin pahoja henkiä. Juuri siitä syystä ķekatnieki olivat hyvin tervetulleita jokaiseen taloon, heille tarjottiin runsaasti syötävää ja juotavaa. Mitä tapahtui, jos naamioituneille ei avannut ovea? Ihan yksinkertaisesti – ei tullut siunausta eikä onnea.

Naamioituneiden kulkuetta johti mieshahmo (latviaksi budēļu tēvs), jonka rinnalla kulki myös naishahmo (latviaksi budēļu māte). Budēļu tēvs aloitti yleensä keskustelun talon emännän kanssa kertomalla, että ķekatnieki-seurueella on kylmä. Kun heidät oli kutsuttu sisään, budēļu tēvs kyseli talon emännältä, onko piiraita leivottu; talon isännältä, onko oluesta tullut makeaa sekä nuorilta, onko omat työt hoidettu. Hän varmisti, että talo on siisti.

Budēļu māte vastasi yleensä tulevaisuuden ennustamisesta korteista tai kädestä. Talon väki toivoi saavansa vierailta piiskaa, koska sen uskottiin tuovan hedelmällisyyttä, onnellisuutta ja siunausta.

Mies- ja naishahmon lisäksi joukkoon kuului muita naamioituneita hahmoja kuten susi, karhu, hevonen, kurki, vuohi, lammas ja kuolema. Eläinnaamioita käytettiin, koska uskottiin, että niiden avulla saattoi kulkea tästä maailmasta ”tuonpuoleiseen”. Hyvin syöneenä ja juoneena ķekatnieki kiittivät talon väkeä ja luvaten palata uudestaan ensi vuonna, lähtivät antamaan siunausta seuraavaan taloon. On muistettava, että tämä perinne vaihteli alueittain.

Uskomukset ja tulevaisuuden ennustaminen

Joulu ei olisi ollut joulu ilman tulevaisuuden ennustamista. Aiemmin erityisen tärkeänä asiana pidettiin naimisiinmenoa, joten jouluna yritettiin ennustaa milloin talossa asuvat tytöt pääsevät naimisiin ja minkälainen tuleva aviomies tulee olemaan.

• Naimattomat naiset heittivät kesällä tehtyjä kukkaseppeleitä kuuseen. Se, miten monen yrityksen jälkeen seppele jäi puuhun kertoi kuinka monen vuoden jälkeen tytöt pääsisivät naimisiin.
• Tytöt toivat polttopuita taloon; jos halkoja on parillinen määrä, he pääsisivät pian naimisiin.
• Risukasasta poimittiin katsomatta yksi risu; jos risu oli runsas ja suora, tuleva aviomies oli terve ja rikas, mutta jos sattui poimimaan lyhyen ja kaarevan, aviomiehestä tuli sairas ja köyhä.
• Nukkumaan mennessä tyttöjen piti laittaa sukka vain toiseen jalkaan; se joka unessa tuli laittamaan toisen sukan oli se, joka tuli viemään tytön alttarille.

Paljon uskomuksia liittyi myös terveyteen ja elämän pituuteen.

• Jotta hammassärky ei vaivaisi tulevaisuudessa, jouluiltana tuli juosta paljain jaloin kolme kertaa talon ympäri.
• Heinänkorret laitettiin pöydälle ja peitettiin pöytäliinalla. Se joka poimi pisimmän niistä, tuli elämään kaikista huoneesta olevista pisimmin.

Jouluna yritettiin ennustaa myös säätä sekä sen vaikutusta seuraavan vuoden satoon.

• Jos ennen joulua oli paljon lunta, ennen juhannusta tuli satamaan paljon.
• Jos oli vihreä joulu, pääsiäinen tuli olemaan valkoinen.
• Jos joulun alla oli kylmää, kesällä oli odotettavissa kuumaa.
• Jos joulun aika vaikka hetkeksi paistoi aurinko, tuli hyvä maitovuosi.
• Tuulinen joulu lupasi hyvää hedelmäsatoa.
• Jos järvet ja joet eivät olleet jäätyneet umpeen jouluun mennessä, seuraavana vuonna oli hyvä kalansaalis odotettavissa.

Jouluna yritettiin eri tavoin päästä eroon kaikesta pahasta. Uskottiin, että pahat ja kateelliset ihmiset pelkäsivät pihlajaa. Jouluna pihlajasta tehtiin pieni risti, joka viettiin ruispellolle ja piilotettiin lumen alle, jotta seuraavana vuonna olisi hyvä ruissato. Myös haavan uskottiin olevan pyhä, siksi sitäkin käytettiin pihlajan tapaan. Joulun iltana navetan ovelle piirretiin risti, jotta karja säästyisi noitien pahoilta loitsuilta. Talojen oviin piirrettiin kolme ristiä - ne varjelivat pahalta. Lasten tuli juosta paljain jaloin kaikkien pihapiirin talojen ympäri ja piirtää jokaisen talon kohdalle risti. Se joka pääsi päärakennuksen ovelle ensimmäisenä, sen uskottiin tulevan onnellisimmaksi.

Jouluruoka - terveyttä ruumiille ja sielulle

Ruokailu alkoi vasta sen jälkeen, kun jumalalle oli osoitettu kunniaa. Ruokailu lauluineen vei suuren osan illasta. Myös syömiseen liittyi paljon uskomuksia, joita koetettiin noudattaa. Keskiyöhön mennessä piti syödä yhdeksän kertaa, jotta kotona olisi rikkautta. Sormia ei saanut nuolla, muuten niihin tulisi usein leikattua veitsellä.

Joulupöydän kattamiseen käytettiin yleensä pellavasta tehtyä pöytäliinaa. Pöytä koristettiin kaikella mitä sinä vuodenaikana oli mahdollista saada - varvuilla, kuusen ja männyn oksilla sekä kuivatuilla kesäkukilla. Jouluna pöytä oli hyvin runsas. Tämän tarkoituksena oli antaa ihmisille elämänvoimaa.

Joulupöytään kuului perinteisesti savustettu sianpää, paistetut porsaan kylkiluut, kinkku, makkaralenkki, ja pekoni-sipulisekoituksella täytetyt piiraat (latviaksi - speķa pīrāgi). Ruokajuomana oli hunajaolut ja maito. Liharuokien ja erilaisten piiraiden lisäksi hyvin tärkeä rooli latvialaisessa joulun ruokakulttuurissa oli aiemmin niin kutsutuilla ”elossa olevilla viljoilla”. Sillä tarkoitettiin sellaista viljaa, josta vain kuoret on poistettu, mutta jota ei ole ollenkaan jauhettu. ”Elossa olevista viljoista” tehtiin erilaisia ruokia, joiden nimi vaihtelee alueittain: koča/kūča/ķūķis (ohrasuurimoista tehty puuro pekonilla ja sipulilla), grūdenis/zīdenis (puolikkaasta savustetusta sianpäästä, perunoista ja ryyneistä tehty ruoka). Jouluruoka, jota osa latvialaisista syö myös nykyään, on ”harmaat herneet” (latviaksi - pelēkie zirņi) paistetulla pekoni-sipulisekoituksella. Jouluna ihmiset söivät paljon herneitä, koska niiden uskottiin tuovan rahaa. Ainoastaan lasten piti välttää herneitä, muuten hiuksiin tulisi täitä.

Vaikka joulupöytä oli täynnä erilaisia suolaisia ruokia, syötiin jotain makeaakin, esimerkiksi paistettuja omenoita hunajalla sekä ruisleivästä, hunajasta ja murskatuista karpaloista tehtyä jälkiruokaa nimeltään Biguzis, joka nykyään hieman tuunattuna tunnetaan nimellä leipäkeitto tai ruisleivästä tehty kerrosjälkiruoka (latviaksi - maizes zupa tai rupjmaizes kārtojums).

Olipa joulu rauhallinen tai vauhdikas ja energinen kuten aikoinaan, sillä on aina ollut tärkeä paikka luonnonkierrossa ja ihmisten sydämissä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa juhlia joulua - jokainen voi tehdä joulusta juuri sellaisen kuin itse haluaa. On kuitenkin hienoa, että vanhoja perinteitä tunnetaan ja kunnioitetaan. Ja jos joku osaa tehdä joulukoristeen perunasta ja korsista – se on jo enemmän kuin ei mitään.

Artikkeli pohjautuu seuraaviin lähteisiin:

• Diāna Karaša, Latviskās sadzīves tradīcijas un godi, 1991
• Ziemassvētki Gadskārtu Ieražas, E.Melngaiļa Tautas mākslas centrs, 1989
• Senlatviešu Ziemassvētku tradīcijas | visisvetki.lv
• Vai zini, kas ir latviešu tradicionālās Ziemassvētku dziesmas un kādi ir to raksturīgie piedziedājumi? / Raksts

Teksti: Ieva Repo
Kuva: Samuli Repo

Latvian kansallistaiteilija Janis Rozentāls (1866–1916) ja suomalainen Elli Forssell-Rozentāle (1873-1943) asuivat perheenä Latviassa 1903-1914, mutta vierailivat useana vuonna kesäisin Suomessa. Janis maalasi täällä ollessaan ahkerasti suomalaista luontoa ja suomalaisia rakkaitaan. On sanottu[1], että hänen Suomessaan oli aina kesä. Tosin kesältä 1905 löytyy myös taulu ”Lietaina Diena Somijā”[2] eli mukaan sateinen päivä jossain Suomessa. Mutta missä? Missä Jānis ja Elli viettivät kesiään Suomessa?

Rozentālsien tarinaan tutustuneet tietävät, että nuori perhe vietti kesiään Ellin isän, lääninagronomi Theodor Forssellin (1837-1909) vuokraamassa talossa maalla. Kesänvietto maalla oli jo 1800-luvulta asti muodostunut osaksi sivistyneen perheen säännöllistä vuosikiertoa. Perheen äiti ja lapset viettivät omalla tai vuokratulla huvilalla koulujen loma-ajan isän jatkaessa työtään kaupungissa. Näin on saattanut olla jo Ellin lapsuudessa. Vielä lähes 70-vuotiaana Ellin isä vuokrasi kesäpaikan itselleen ja lastensa perheiden käyttöön . Näin tapahtui ainakin kesinä 1904, 1905 ja 1906.

Näinä kesinä Janis Rozentāls appiukkonsa kesäpaikassa luonnosteli ja maalasi useita tauluja, joiden nimenä on joko pelkästään ”Nummela” tai joiden nimen liitteenä on vain Suomi. Vielä syyskuussa 2023 Janis Rozentāls ja Rūdolfs Blaumaņis museon (Jaņa Rozentāla un Rūdolfa Blaumaņa muzejs) johtaja Dace Vosa totesi allekirjoittaneelle, että hänelle on ehdotettu monia suomalaisia paikkoja tässä ”Nummelaksi”.[3] Tämä ei ihmetytä, koska samannimisiä paikkoja on ympäri Suomea. Merkitseehän kielemme nummi vain kuivaa hiekkaperäistä maapohjaa. Mikä niistä oli siis Janis Rozentālsin ”Nummela”?

Tämän haastava kysymys tavoitti allekirjoittaneen kesällä 2016. Kaksi kuvataiteilijaa Matti ja Irena Kumpulainen olivat käyneet Janis Rozentālsin näyttelyssä Riiassa. Vihtiläisenä Matti jakoi netissä kuvia sekä Nummela-nimisistä tauluista että Forssellien kesäasunnon talosta. Nämä kuvat käynnistivät Vihdin Nummelan Kylähistoria ry:n piirissä selvitystyön. Vastausta ei suoraan löytynyt siitä muistitiedosta, joka Nummelasta on kerätty jo yli 27 vuotta (www.historia.vihti.fi/koti-nummela). Siksi talosta otettujen kuvien tunnistamiseen oli pyydettävä parviälyltä apua. Vihdoin Anu Seppälä tunnisti kuvista mummonsa aikaisemman työ- ja asuinpaikan. Ellin isän kesäpaikan talo oli nyt tunnistettu ja paikannettu.

Vihdin Nummelan taajamasta katsoen Enäjärven vastakkaisella rannalla sijaitsee Friimin talo, jossa Rozentālsien ja Forssellien perheet viettivät kesiään ainakin vuosina 1904, 1905 ja 1906. Keskeisellä paikalla järvimaisemassa sijaitseva Friimin talon päärakennus vuodelta 1859 on vielä samalla paikalla kuin Rozentālsien viettäessä siellä kesiään. Silloin talo oli punainen, nykyisin valkoiseksi maalattu. Huonejakoa on aikojen kuluessa muutettu. Ulkoisesti Friimin kookkaan päärakennuksen pihanpuoleisella sivulla on viisikulmainen lasikuisti ja räystään alla profiloidut konsolit. Ikkunat ovat kuusiruutuiset ja alkuperäiset haukanikkunat kapeita ja moniosaisia.

Talon voi tunnistaa hyvin Janis Rozentālsin yli sata vuotta vanhoista valokuvista, vaikka niissä näkyvä lasikuistin viereinen katos onkin myöhemmin purettu. Janis Rozentālsin ja hänen lastensa albumeista skannattuja valokuvia on digitoituna runsaasti Riiassa kirjallisuus- ja musiikkimuseossa (Rakstniecības un Mūzikas Muzeis).

Samassa pihapiirissä Friimin kanssa on kylän toinen kantatalo Hannula, jossa on vanhaa historiallista kalustoa ja sisustus hyvin säilynyt, mutta Friimin sisätilat ovat tyhjillään. Kokonaisuus on edelleen rakennushistoriallisesti merkittävä. Hannulan ja Friimin nykyinen emäntä Rita Alton suhtautui suopeasti meihin Rozentālsien historiasta kiinnostuneisiin kävijöihin, minkä saimme iloksemme todeta toiminnanjohtaja Jenni Kallionsivun kanssa.

Selvitystyön kulussa saimme tietoja kahdestakin latvialaisen kuvanveistäjän ja akvarellitaiteilijan Gustavs Šķiltersin (1874- 1954) Friimissä maalaamasta akvarellista. Hän oli yksi niistä latvialaisista taiteilijoista, joille Janis ja Elli tarjosivat turvapaikan Suomessa aikana, joka tunnetaan täällä meillä suurlakkovuotena. Latviassa aika oli paljon levottomampi ja vaarallisempi varsinkin saksankieltä käyttäville. Paitsi saksalaisiin kartanoiden omistajiin ja yleensä sivistyneistöön kohdistui kansanjoukkojen vihaa ja suoranaista väkivaltaa.

Tällaisessa tilanteessa Gustavs Šķiltersmaalasi Forssellien kesäpaikalta Nummelasta akvarellin, jonka alalaidassa on signeerauksen edessä teksti ”Nummela – Hannula - Friimi 30 VI 1906”. Akvarelli on nykyisin Latvian Kansallisen Taidemuseon (Latvijas Nacionālais mākslas muzejs) kokoelmissa, mutta ei julkisesti nähtävillä.

Tämän akvarellin reunuksessa on vasemmalla läsnäolleiden latvialaisten ja oikealla suomalaisten nimikirjoitukset. Alalaidassa on vasemmalla Šķiltersin kaksisäkeistöinen runo ja vasemmalla suomalainen kansanlaulun ”Honkain keskellä mökki seisoo” ensimmäinen säkeistö. Šķiltersin akvarellin teksti sinetöi, että Jānis Rozentāls ja Elli Forssell-Rozentāle viettivät kesiään juuri Nummelan Hannulan ja Friimin maisemissa. Suomalaisista taulun reunukseen ovat kirjoittaneet nimensä Elli Forssellin ohella isä Theodor, veljet Lauri ja Aarne sekä sisaret Liisi ja Anna. Latvialaisista nimensä kirjoitti akvarelliin Aug. (Augusts) Dombrovskis, Marta Rink, Kathe Jaunkalniņ, tuntematon henkilö seka Jul Jaunkalniņ.

Hannulan ja Friimin aikaisemmin omistaneen suvun piiristä löytyi myös toinen Šķiltersin akvarelli. Siinä on päiväys 13.8. ja  teksti, jossa kerrotan sen olevan muisto latvialaisista vieraista.

Mutta selvitystyö jatkuu. Tavoitteena on identifioida Janis Rozentālsin tuotannosta kaikki Nummelaan ja Friimiin liittyvät taulut. Riian museon Rozentālsien kokoelmissa on myös valokuvia muista maalaistaloista, joissa mainitaan Teodor Forssellin vuokraamiksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ole Nummelan lähellä sijaitseva Friimi. Jotkin näistä Friimiin liittymättömistä taloista ovat Rakstniecības un mūzikas muzejs’in luettelon mukaan otettu ”Ylöjärvellä” tai ”Yläjärvellä”. Tämäkin talo olisi hyvä identifioida Rozentālsien tuotannon ja elämähistorian kannalta. Ehkä joitain vastauksia saattaa löytyä Elli Forssellin laajasta kirjeenvaihdosta, johon en tätä kirjoittaessa ole vielä päässyt tutustumaan.

Lopuksi sana, joka hyvin sopii kuvamaan myös Janis Rozentālsin kiinnostusta suomalaisiin näkymiin Vihdin Nummelan Friimin ja Hannulan ympäristössä: ”Miksi maisema, joka toisen henkilön jättää kylmäksi, saa jonkun toisen suuresti innostumaan, jopa haltioitumaan? Siksi, että edellisellä ei ole siihen mitään henkistä suhdetta, ei mitään muistoja siitä, ei tietoja sen piirteistä ja erikoisuuksista, kun taas toinen juuri näiden seikkojen avulla saa heti mielikuvituksensa liikkeelle…” (Reino Kalliola). Janis Rozentāls omisti taiteilijan tarkkanäköisyyden ja rakasti suurella sydämellä sekä Latvian että Suomen maisemaa.

Heikki K. Lindfors

TM, rovasti, psykoterapeutti Vihdin Nummelan Kylähistoria ry:n puheenjohtaja

Toimittajan lisäys: Rozentālsien kesänviettopaikan historiaan voi tutustua Kesävieraita Vihdissä -näyttelyssä Vihdin Nummelan kirjastossa (Pisteenkaari 9) 30.8. asti.

[1] https://www.pori.fi/uutinen/yleinen/katse-suomessa-syd%C3%A4n-latviassa-latvian-kansallistaiteilija-janis-rozent%C4%81ls/21/09/2022/

[2] Kuva taulusta mm. Pujate, Inta 1991. Jānis Rozentāls. Reprodukeiju albums. “Liesma”. Riga 1991.Kuva 96.

[3] Dace Vosan Suullinen tiedonanto kirjoittajalle 27.9.2023

Siitä oli jo jonkin aikaa, kun joku oli viimeksi pukenut minua. Nyt istuin kuitenkin nöyränä tyttönä, kun tomerat emännät pistivät minulle ylle niin mekkoa, vyötä kuin kirjailtuja rannekkeitakin. Hiuksetkin saatiin tungettua koristeelliseen päähineeseen, jolloin noin 95% Jennistä oli värikkäiden kankaiden peitossa. Sitten ei ollutkaan enää muuta tehtävänä kuin näyttää istua viehkosti ujoja katseita ympärilleen heitellen kuin kansanlaulujen vieno morsio.

Päädyin eläväksi kansallispukumallinukeksi kierrellessäni Kuurinmaalla. Oli jännittävää nähdä ja myös kokea ihan omissa nahoissaan, miten perinneasuja käytettiin kulttuurin esittelyyn: ne eivät olleet vitriinissä lasin takana eikä niiden käyttämiseksi vaadittu mitään muuta kuin kiinnostusta. Kulttuuriperintöä sai paitsi ihailla kaukaa, myös kokeilla käytössä.

Alsungassa pääsin pukuleikkien lisäksi kuulemaan tai oikeastaan kokemaan Suitu sievas -lauluyhtyeen (vapaasti suomentaen siis Suitiemäntien) esiintymisen. He ovat ehkä tunnetuin burdon-lauluperinteen edustaja, ja nimenomaan burdonit ovat suitien kulttuurin ydintä. Niitä lauletaan paljon esimerkiksi häissä sekä erilaisissa muissa juhlatilaisuuksissa, kuten tärkeiden vieraiden tullessa. Kiertelin tuolloin Kuurinmaalla kirjailijakiertueen järjestäjän roolissa, eli olin osa tärkeiden vieraiden seuruetta ja pääsin itsekin nauttimaan heille järjestetystä vastaanotosta.

Burdon-lauluperinne

Burdoneita laulavat yleensä nimenomaan vanhemmat naiset: sama ihmisryhmähän on kulttuurielämän tukipylväitä myös nykykulttuurissa niin Latviassa kuin Suomessakin. Kyseessä on aina ryhmätyö, sillä burdoneiden laulamiseen tarvitaan kaksi vahvaäänistä solistia sekä useita kuorolaisia. Laulun aloittaa saucēja, joka laulaa noin lauseen mittaisen säkeistön, jonka locītāja sitten toistaa matalammalta. Muut laulajat säestävät locītājaa laulamalla e- tai o-vokaalia. Tämä ääni muistuttaa siinä määrin kimalaisen hyrinää, että laulutyyli on saanut nimensä ranskan sanasta bourdon eli kimalainen. Tämän laulutyylin uskotaan olevan peräisin ajalta ennen kristinuskon leviämistä Latviaan.

Burdon-laulujen melodiat ovat varsin yksinkertaisia mutta sanat sitäkin nokkelampia. Usein niissä pilkataan ystävällismielisesti eli siis nykytermeillä roustataan laulun kohdetta. Ehkäpä ikä tuo tarkkanäköisyyttä ja verbaalisia taitoja sanoitustyötä varten. Harva myöskään kehtaa loukkaantua mummokuorolle roustatuksi tulemisesta! Laulun viestiä voidaan elävöittää myös erilaisilla eleillä. Oli ehkä jopa armollista, että ensimmäisellä Alsungan-vierailullani oma latvian taitoni oli vielä melko yksinkertaisella tasolla.

Kirjoitetun sanan mahdollisuudet kuvata burdoneita ovat melko rajalliset. Parhaan käsityksen niistä saa tietysti hankkiutumalla katsomaan esimerkiksi Suitu sievas -yhtyeen tai muiden laulajien esityksiä. Ensiavuksi käyvät toki myös videot, joita netistä löytyykin jonkin verran. Suitit ovat ylpeitä omasta kulttuuriperinnöstään ja kertovat siitä mielellään myös muille. Se onkin herättänyt sen verran kansainvälistä kiinnostusta ja arvostusta, että on päässyt UNESCO.n aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Alla olevalla videolla voi muun kiinnostavan lisäksi kuulla myös burdoneita.

Keitä suitit ovat?

Mikä suitit sitten erottaa muista latvialaisista? Kulttuurin ytimenä voi pitää ympäröivästä yhteisöstä poikkeavaa uskontoa, sillä suitit ovat muista latvialaisista poiketen perinteisesti katolisia. Katolilaisuuden taustalla on paikallisen kreivi Johan Ulrich von Schwerinin vuonna 1623 puolalaisen hovinaisen Barbara Konarskan kanssa solmima naimakauppa. Avioliiton ehtona oli kreivin kääntyminen katoliseen uskoon, ja jesuiittojen sekä tehokkaiden taloudellisten kannustinten avulla kreivi sai käännytettyä alamaisensakin. Naapuriaatelisten maiden asukkaiden aktiivinen käännytystyö alkoi kuitenkin käydä protestanttinaapureiden hermoille. Kreivi von Schwerin kuoli vuonna 1637 myrkytyksen uhrina.

Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut enää paikallisten uskontoon. Vaikka hallitsijat ovat vaihtuneet, alueen asukkaat ovat pysyneet katolilaisina. Kun ympäröivien seutujen asukkaat ovat olleet luterilaisia, uskonnolliset eroavaisuudet ovat edistäneet suitien eristäytymistä omiensa piiriin ja myös esikristilliseltä ajalta olevien perinteiden kuten burdonien säilymistä. Maantieteellisessä mielessä suitit eivät asu saarella, mutta kulttuurisessa mielessä suitien maata voi pitää omaleimaisena saarekkeena. Esimerkiksi avioitumista muiden latvialaisten kanssa on katsottu kieroon. Muilla latvialaisilla taas lienee ollut omat käsityksensä suiteista. Niistä kertoo esimerkiksi Vizma Belševican 1940-luvulle sijoittuvassa Bille ja sota -romaanissa Billen täti, joka nähdessään siskonsa kirkasvärisessä, kirjavassa mekossa tokaisee hänelle ”Varsinainen suiti!”

Eristäytyminen on myös säilyttänyt kulttuuria. Alsunga ja lähialueet olivat 1900-luvun alussa viimeisiä paikkoja, missä kansallispukuja on käytetty jokapäiväisenä vaatetuksena ja koklea (siis latvialaista, kannelta muistuttavaa soitinta) ja säkkipilliä soitettu arjessa ja juhlassa tavallisina soittimina, ei niinkään kansanperinteen erikoisuuksina. Vaikka enää nämä eivät kuulu alueen arkielämään, perinteet elävät juhlissa ja muissa tärkeissä tilanteissa ja niitä esitellään mielellään muillekin. Kaikkien kulttuurituristien ei tarvitse välttämättä pukeutua mekkoon, mutta sekin mahdollisuus on onneksi olemassa!

Suiteista voit lukea lisää englanniksi tästä linkistä, joka vie Latvian kansalliskirjaston ylläpitämälle, merkittäviä latvialaisia kulttuuri-ilmiöitä esittelevälle Kultūras kanons -nettisivulle.

Teksti: Jenni Kallionsivu
Kuvat: Kirjoittajan kotialbumi

HUOM! Tutustu suiteihin paikan päällä Rozentāls-seuran ja Tampere-Tartto-seuran yhteisellä jäsenmatkalla Kuurinmaalle elokuussa 2024! Lue lisää tästä linkistä.

Jos haluat lukea lisää Latvia-juttuja samalta kirjoittajalta, tutustu kirjaan Firma maksaa - Löytöretki Latviaan tässä linkissä.

Rozentāls-seuran ensimmäisen opinnäytetyön tekijän apurahan on saanut oululainen historianopiskelija Susanna Näppä. Tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassaan hän tutkii suomalaisten maantiedon oppikirjojen välittämää kuvaa Latviasta vuodesta 1991 lähtien.

Näpän mukaan "suomalaisten käsityksiä Latviasta on tärkeää tutkia, koska mielikuvat ohjaavat voimakkaasti ihmisten ajattelua ja toimintaa ja muodostavat perustan ihmisryhmien ja valtioiden välisten suhteiden muotoutumiselle." Tutkielmassaan hän tarkastelee 16 eri oppikirjaa ja yhtä niiden täydennysliitettä. Hänen mukaansa "koulukirjojen merkitystä lähdeaineistona korostaa se, että yksilöllisen käsityksen perusta luodaan jo lapsuudessa. Koulukirjat muokkaavat kuvaa maasta tai aiheesta, ja niiden vaikutus säilyy läpi koko aikuisiän."

Apurahan jakamisella pyritään edistämään seuran toiminnan tarkoitusta. Rozentāls-seuran tarkoituksena on sen sääntöjen mukaan toimia Suomen ja Latvian kulttuurisuhteiden ja muun yhteistyön kehittämiseksi sekä Latvian historian ja yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sivistyksellisen elämän tuntemuksen levittämiseksi ja syventämiseksi Suomessa.

Rozentāls-seura rahoittaa apurahan yhteistyössä yksityisen lahjoittajan kanssa: tänä vuonna osuuden apurahasta lahjoitti aiempi Latvian Suomen-suurlähettiläs Kristīne Našeniece.

Apuraha on haettavissa ympäri vuoden ja siitä saa lisätietoa tästä linkistä. Työn aiheen on liityttävä Latviaan tai suomalais-latvialaisiin suhteisiin. Apurahaa voivat hakea kaikki suomalaisessa korkeakoulussa tutkintoa suorittavat henkilöt.

Haaveiden haaksirikko – Elli Forssell- Rozentālen elämä -kirjan tekijä Saara Vaherjoki-Honkala esittelee kirjaa tiistaina 14.11. klo 17 Rozentāls-seuran järjestämässä etätapahtumassa. Haastattelijana Jenni Kallionsivu. Ilmoittaudu mukaan täällä: https://bit.ly/haaveidenhaaksirikko

Latvian kansallistaiteilija Janis Rozentālsin kohtaaminen suomalaisen laulajan Elli Forssellin kanssa muutti molempien elämän.  Avioliittonsa aikana Rozentāls maalasi niin suomalaisia maisemia kuin suomalaisia merkkihenkilöitäkin ja yhdessä pariskunta kehitti suomalaislatvialaisia kulttuurisuhteita. Mutta millainen ihminen oli Rozentālsin ”kauneuden ideaali” Elli?

Saara Vaherjoki-Honkalan kirjoittama Haaveiden haaksirikko – Elli Forssell- Rozentālen elämä kertoo mukaansa tempaavasti Ellin tiestä Helsingin musiikkiopistosta Italian ja Ranskan musiikkiopintojen kautta konsertoivaksi taiteilijaksi. Baltian konserttikiertueella Elli Forssell valloitti eloisuudellaan arvostetun latvialaisen taidemaalarin Janis Rozentālsin ja päätyi Riikaan tämän vaimoksi.

Elli Forssell-Rozentāle oli aikansa naistaiteilija, jonka oma ura hiipui kuuluisan miehen taiteen jalkoihin. Laulajattaresta tuli muusa, puoliso ja äiti, mutta myös vahva Suomen ja Latvian kulttuurisuhteiden kehittäjä ja ylläpitäjä. Avioliitossa oli runsaasti dramaattisia käänteitä, muun muassa kolmoisdraama pariskunnan ja Aino Kallaksen välillä.

Ellin kirjeissä 1900-luvun alun kulttuurielämä avautuu ainutlaatuisesti. Sukuun ja ystäväpiiriin kuului suuri määrä aikansa kulttuuripersoonia kuten Ellin serkku Maila Talvio, Helmi Krohn, Erkki Melartin, E. N. Setälä, Emmy ja Aino Achté. Ellin taidesalongissa vierailivat mm. Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Eliel Saarinen ja Emil Wikström.

Kirjan voi tilata seuran nettikaupasta tästä linkistä.

Ilmoittaudu tiistaina 14.11. klo 17 Zoom-etäyhteydellä järjestettävään tapahtumaan täällä: https://bit.ly/haaveidenhaaksirikko

Kesällä 2023 Latvian laulujuhlat viettävät 150 vuotisjuhliaan. Laulujuhlien historiassa kohdalleni osui kolme suuresti toisistaan poikkeavaa juhlavuotta.

Olin käynyt ensimmäisen kerran Riiassa vaimoni Pirkon ja Porin kaupungin pienen delegaation kera syksyllä 1969 neuvottelemassa ystävyyskaupunkien Porin ja Riian vuorovaikutuksesta. Seuraavan kerran Pirkko ja minä vierailimme Riiassa kesällä 1973, jolloin vietettiin Latvian laulujuhlien 100-vuotisjuhlia. Ensimmäisille laulujuhlille vuonna 1873 oli jo osallistunut yli 40 kuoroa ja tuhatkunta laulajaa. Tämän jälkeen laulujuhlat olivat paisuneet suurtapahtumaksi, johon oli latautunut vahva kansallistunne. Tämän kansallistunteen aisti vuoden 1973 laulujuhlilla koko ajan, ja se oli läsnä kaikkialla. Tuskin oli mahdollista saada havainnollisempaa esimerkkiä siitä, miten monitahoinen ja kansakuntaa koossapitävä merkitys kulttuurilla oli Neuvostoliiton alistamassa Baltiassa.

Osallistuimme laajasti laulujuhlien ohjelmaan, urheiluhallin kansantanssiohjelmasta ”Riika eilen, tänään, huomenna”-näyttelyyn, ja siinä sivussa kävimme neuvotteluja Riian kaupungin johdon kanssa tulevasta ystävyyskaupunkiohjelmasta. Pääkonsertin osalta kirjasin päiväkirjaani 21.7.:

Kello 17.30, ukkossateiden sopivasti päätyttyä, alkoi laulujuhlakonsertti. Avauspuheen jälkeen (Neuvostoliiton kulttuuriministeri) Jekaterina Furtseva ja (avaruuslentäjä) German Titov esittivät tervehdyksensä ja lähetettiin sähke Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Suurenmoisessa konsertissa oli kaikkiaan 36 virallista numeroa, kuoronjohtajat ja kokoonpanot lavalla vaihtuivat. Mahtava tanssiesitys Pie Daugavas kuului ohjelmaan, samoin sytyttävä Riga Dimd ja vihdoin ylimääräisenä päätösesityksenä, kuten kuulemma oli aina tapana, kaunis Pūt, vējini, minkä esiintyjät ja yleisö yhdessä lauloivat. Kansallistunteen voimakkuudesta ei jäänyt epäselvyyttä.”

Tuolta vierailulta tekemieni päiväkirjamerkintöjen mukaan oli hyvin havaittavissa, kuinka patoutunut kansallistunne purkautui laulun, soiton ja tanssin kautta, sai voimaa yhdessäolosta ja yhteisestä kulttuuriperinteestä. Kuoronjohtajat olivat laulujuhlien juhlittuja sankareita. Sulautumista ”neuvostokansojen suureen perheeseen” ei ollut tapahtunut. Mutta oltiin realistisia, kohteliaan pidättyväisiä: venäläisillä ja venäjän kielellä oli oma sijansa. Silti laulujuhlien merkitys latvialaisten kansallistunteelle ei varmasti voinut kultuuriministeri Furtsevaltakaan jäädä huomaamatta.

Kutsujanamme ja isäntänämme toimi Riian kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis. Oppaanamme ja tulkkinamme oli Anna Žigure. Ziemeliksen rooli oli tasapainoilua, mutta energisyytensä ja pätevyytensä vuoksi hän näytti selviytyvän vaikeasta tehtävästään hyvin. Ihmettelin, kuinka suuren ajan hän ja Riian kaupungin muu johto vietti laulujuhlien aikana meidän kanssamme, sillä virallisia vieraita oli runsaasti, niin muista neuvostotasavalloista kuin ulkomailtakin. Olimme ensimmäiset vieraat sodan tuhoilta uudistetussa Pietarin kirkon tornissa, joka avattiin yleisölle vasta elokuussa. Seuraavana päivänä tulleen ministeri Furtsevan vierailu tornissa oli kaupungin johdolta unohtua, mutta viime hetkessä apulaiskaupunginjohtaja Ivars Ulmanis muisti asian ja ryntäsi paikalle. Ehkä suomalainen ystävyyskaupunki Pori koettiin sopivan neutraaliksi ja mutkattomaksi: meidän seurassamme ei tarvinnut koko ajan olla varuillaan.

Paluumatkalla Riiasta pohdimme matkan vaikutelmia, puhuimme – päiväkirjaani lainaten – ”ennen kaikkea latvialaisten suuresta kansallisesta ongelmasta sekä siitä, miten eri ystävämme olivat sen kokeneet”.

x x x x x

Rozentāls-seura perustettiin keväällä 1990. Kesällä matkustimme Pirkon kanssa toisen kerran Latvian laulujuhliin, joita nyt vietettiin 20. kerran. Ulkoiset olosuhteet olivat täydellisesti muuttuneet, vaikka Latvia yhä oli osa Neuvostoliittoa. Dievs, svētī Latviju oli palannut, kuten punavalkoinen lippukin, uutta itsenäisyyttä kohti kulkevan Latvian symboleiksi ilman että esityskieltoa oli missään kumottu.

Katsoimme laulujuhlakulkuetta Kārina Pētersonen perheen parvekkeelta. Loputtomalta tuntunut kulkue lipui altamme värikkäissä asuissaan. Vastapäätä olevan talon parvekkeelta kulkuetta katseli joukko neuvostosotilaita, jotka vähän epäuskoisen näköisinä seurasivat latvialaisen kulttuurin voimannäyttöä.  

Jos vuonna 1973 voimakas kansallistunne oli purkautunut laulun, soiton ja tanssin kautta, nyt saatettiin puhua suorastaan kansallisesta innostuksesta. Latvian liput, joiden esillä pitämisestä olisi vielä muutamia vuosia aikaisemmin saanut vankeustuomion, liehuivat kaikkialla. Ohjelmalehtinen, kuten koko ohjelmakin, oli nyt vain latviankielinen. Eikä ollut puhettakaan siitä, että pääkonsertista olisi lähetetty tervehdys Moskovaan.

Viisituntisessa pääkonsertissa yleisö nousi aina seisaalleen, kun kuorot esittivät pitkään kiellettyinä olleita lauluja. Ja todellinen huipentuma oli konsertin päätteeksi esitetty Latvian hymni: 10 000 laulajaa lavalla sytytetyt kynttilät käsissään ja 50 000 kuulijaa katsomossa pitivät hymnin päätyttyä pitkän rikkoutumattoman hiljaisen hetken, pisimmän ja vaikuttavimman, missä milloinkaan olen ollut mukana.

Kuoronjohtajat olivat perinteisesti olleet laulujuhlien juhlittuja sankareita. Heitä, muun muassa Jānis Duminsin, olin tavannut vuoden 1973 laulujuhlien yhteydessä. Mutta nyt sankareita olivat myös Latviaa kohti vapautta johtavat poliitikot, ennen muuta presidentti Anatolijs Gorbunovs sekä kutsujamme ja isäntämme kulttuuriministeri Raimonds Pauls. Heidät tapasimme erikseen laulujuhlien jälkeisenä maanantaina, jolloin saatoin kertoa muun muassa Rozentāls-seuran perustamisesta Latvian korkeimmalle johdolle. Illalla tapasimme Rozentāls-museossa koko Latvia-Suomi Seuran johdon.

Kun palasimme pääkonsertista Anna Žiguren kotiin täpötäydessä raitiovaunussa, koko vaunu oli täynnä laulua. Joku aloitti, muut yhtyivät. Kaikkialla laulettiin tuon viikonlopun aikana. Latvia oli laulaen kulkemassa kohti vapautta ja itsenäisyyttä. Kirjoitin Annan vieraskirjaan Elmer Diktoniuksen säkeet: ”Vaan eipä koskaan aurinko / ja ihmissydän jäädy: / on sillä voimaa luomiseen / ja meillä usko huomiseen.”

x x x x x

Kolmannen laulujuhlavierailumme Riikaan teimme heinäkuussa 2003. Jälleen oli juhlavuosi: vietettiin Latvian laulujuhlien 130-vuotisjuhlia. Asuimme Jūrmalassa Anna Žiguren (jonka kanssa siis saatoimme viettää ystävyytemme 30-vuotisjuhlia) ja hänen miehensä Jukka Rislakin luona. Anna ja toisaalta Ivars Ulmaniksen perhe merkitsivät meille samalla laulujuhlaperinnettä, muistumaa kolmen vuosikymmenen taakse. Tavallaan sitä merkitsi myös käynti Miehitysmuseossa; kolme vuosikymmentä aiemmin se oli vain ollut Punaisten tarkka-ampujien museo. Silloin kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis oli toiminut isäntänämme, nyt kävimme hänen haudallaan.

Mekin marssimme riikalaisten joukossa laulujuhlakulkueessa Vapaudenpatsaalle. Katujen varret olivat täynnä yleisöä. Valitettavasti tuttuja ei näkynyt suosiotaan osoittamassa, porilaisten valtuuskuntakin oli kadonnut jonnekin. Mutta olimme vahvasti mukana kulkueen tunnelmassa.

Vuonna 1973 neuvostovalta oli ollut läsnä, mutta ei voinut peittää kansallistunnetta. Vuonna 1990 kansallinen innostus oli ollut korkeimmillaan: uutta itsenäisyyttä kohti oli marssittu laulamalla pitkään kiellettyinä olleita lauluja ja heiluttamalla Latvian lippuja. Kaunis alun perin liiviläinen kansanlaulu Pūt, vējini oli tehnyt tilaa Latvian hymnille pääkonsertin päättäjäisnumerona.

Nyt Latvia oli ollut uudelleen itsenäinen kaksitoista vuotta. Yhä laulujuhlat olivat suurtapahtuma: pääkonsertissa laulajia lavalla oli 13 000, yleisöä oli useita kymmeniä tuhansia. Mutta enää ei tarvittu uhmakkuutta ulospäin, ei tarvinnut koetella vapauden rajoja eikä tehty laulaen vallankumousta. Omaa itsetuntoa ja yhtenäisyyttä kylläkin pyrittiin kohottamaan.

Olen toki käynyt Latviassa monesti laulujuhlien välilläkin. Kun laulujuhlat täyttivät 140 vuotta, olimme neljännen kerran mukana. Kuitenkin juuri nämä kuvaamani kolme hyvin erilaisina ajankohtina järjestettyä laulujuhlaa ovat kaikkein selvimmin osoittaneet, millainen voima kulttuurilla voi olla kansakunnan kohtaloissa. Historian vääryyksien ei tarvitse olla pysyviä. Ahdistavan valtakoneiston alta on mahdollista murtautua avarampaan liikkumatilaan, kirjailija Alberts Belsin sanoin saada pää veden pinnan yläpuolelle, jotta voidaan taas hengittää.

Teksti: Heikki Koski
Kuva: Ilmārs Znotiņs
Copyright: Latvian National Centre for Culture Archive

Latvian kansallistaiteilija Janis Rozentālsin (1866-1916) tavatessa suomalaisen vaimonsa Ellin (o.s. Forssell) tämän kotimaa sai erityisen paikan taiteilijan elämässä. Rozentāls piti Suomea toisena kotimaanaan ja ikuisti Suomea ja suomalaisia läheisiään useisiin maalauksiin. Rozentāls maalasi myös vaimonsa serkun ja ystävän Maila Talvion muotokuvan peräti kahdesti. Suhde Suomeen näkyi myös käännöksinä, kulttuuriyhteyksien rakentamisena ja myös hänen suomalaisiin lehtiin tekeminään kuvituksina.

Ensimmäinen maailmansota sai Rozentālsit lähtemään Riiasta etsimään turvallisempaa elinpaikkaa kolmilapsiselle perheelleen. Pakomatka päättyi Helsingin Kulosaareen, jossa Elli piti täysihoitolaa elättääkseen perheen. Sen vieraaksi saapui myös kirjailija Aino Kallas, jonka päiväkirjasta löytyy monisanaisia kuvauksia kohtaamisista Janis Rozentālsin kanssa. Aika Kulosaaressa jäi kuitenkin Rozentālsin osalta lyhyeksi, sillä hän menehtyi tapaninpäivänä 1916 sydänkohtaukseen.

Hänen perintönsä elää monella tapaa: hän on kiistatta Latvian kuvataiteen suuri nimi mutta myös Suomi-Latvia-ystävyysseura eli Rozentāls-seura on nimetty hänen mukaansa. Rozentālsien pariskunnan elämäntarinoiden kautta saamme kurkistaa suomalaislatvialaisten suhteiden historiaan.

Katse Suomessa, sydän Latviassa -pienoisnäyttely kertoo Rozentālsin taiteesta ja pariskunnan elämästä kahdessa kotimaassa. Se on uusittu version vuonna 2016 tuotetusta samannimisestä näyttelystä. Pienoisnäyttely on suunniteltu helposti kuljetettavaksi ja pystytettäväksi kiertonäyttelyksi: se sisältää 6 roll-upia, joissa on lyhyiden tekstien lisäksi runsas kuvitus. Sen yhteyteen on mahdollista järjestää näyttelyn teemoja syventävä luento, jonka pitää näyttelyn kirjoittaja, FM Jenni Kallionsivu.

Lisätietoja:
Jenni Kallionsivu
toiminnanjohtaja
Rozentāls-seura
jenni@rozentals-seura.fi
+358 45 105 881 5

Janis Rozentāls (1866-1916) oli Latvian kansallistaitelija, joka tunnetaan taiteilijana luonnon ja ihmisen kuvaajana mutta myös aktiivisena taide-elämän vaikuttajana ja yhteyksien rakentajana. Rozentālsin tavatessa suomalaisen vaimonsa Ellin (o.s. Forssell) tämän kotimaa sai erityisen paikan taiteilijan elämässä. Hän piti Suomea toisena kotimaanaan ja ikuisti Suomea ja suomalaisia läheisiään useisiin maalauksiin. Perhe vietti kesiä Ellin sukulaisten luona, jossa Rozentāls maalasi suomalaista luontoa ja suomalaisia rakkaitaan - ja hänen Suomessaan oli aina kesä. Rozentāls maalasi myös vaimonsa serkun ja ystävän, kirjailija Maila Talvion muotokuvan peräti kahdesti.

Katse Suomessa, sydän Latviassa -näyttely kertoo Janis ja Elli Rozentālsin rakkaustarinasta, jolla oli suuri merkitys paitsi päähenkilöilleen, myös suomalais-latvialaisille kulttuurisuhteille. Se on esillä Satakunnan museossa, museon perusnäyttelyn Satakunta-salissa sijaitsevassa Maila Talvion ja J.J. Mikkolan kulttuurikodin huoneinteriöörissä 20.11.2022 asti. Näyttely nostaa esiin Janis Rozentālsin tarinan lisäksi neljä Satakunnan Museossa säilytettävää, Maila Talvion Laaksola-kokoelmaan kuuluvaa taiteilijan teosta.

Näyttelyn avajaisia vietetään luennon merkeissä: Rozentāls-seuran eli Suomi-Latvia-ystävyysseuran toiminnanjohtaja, FM Jenni Kallionsivu kertoo avajaisluennossaan lisää näyttelyn teemoista. Luento pidetään Satakunnan Museossa keskiviikkona 21.9. klo 17.30 ja striimataan myös museon Youtube-kanavalla.

Näyttelyn on tuottanut Rozentāls-seura yhdessä Satakunnan museon kanssa. Se on uusintapainos vuonna 2016 julkaistusta samannimisestä näyttelystä, jonka tuottajana toimivat Rozentāls-seura, Latvian taidemuseo ja Virka-galleria.

Lisätietoja näyttelystä Satakunnan museon kotisivuilla.
Näyttelyn voin myös tilata suoraan seuralta, lue lisää tästä artikkelista.