Keväällä 2025 Rozentāls-seuran jäsenmatka suuntaa itäiseen Latviaan, Latgalen maakuntaan. Matkalla tutustutaan sekä Daugavpilsin (vanhalta suomalaiselta nimeltään Väinänlinnan) kaupunkiin linnoituksineen että myös maakuntaan sen ympärillä. Luvassa on monipuolista kulttuuriohjelmaa sekä tietysti paikallisia herkkuruokia ja -juomia.

OHJELMA

ke 9.4.
Eckerö Line 09.00-11.15 Helsingistä Tallinnaan, josta matka jatkuu bussilla kohti Väinänlinnaa (Daugavpilsiä).

to 10.4.
Tutustumme Väinänlinnaan eli Daugavpilsiin viime vuosisadan lopulla Latviassa rakennetun retroraitiovaunun kyydissä paikallisen oppaan johdolla. Tämän jälkeen matkustamme omalla bussilla Andrupenen museotilalle, jossa meitä odottaa paikallisista herkuista koostuva lounas. Tilalla pääsemme myös tutustumaan paikallisen mustan keramiikan valmistukseen.

pe 11.4.
Teemme retken Aglonaan, jossa vierailemme kuuluisassa Aglonan katedraalissa paikallisen oppaan kanssa. Aglonassa käymme myös leipämuseossa tutustumassa latgalelaiseen leipäperinteeseen ja syömässä maittavan lounaan.

la 12.4.
Tutustumme Daugavpilsin linnoitukseen sekä linnoituksessa sijaitsevaan Rothko-museoon paikallisten oppaiden johdolla. Nautimme yhdessä lounaan, minkä jälkeen matkalaisilla on mahdollisuus joko palata keskustaan tai tutustua omatoimisesti johonkin linnoituksen yhdeksästä museosta. Tarjolla on niin retroautoja, lepakkokeskus kuin myös ehkäisyvälinenäyttely sekä paljon muuta. Lue lisää museoista englanniksi tästä linkistä.

su 13.4.
bussimatka Tallinnaan
Eckerö Line Tallinna-Helsinki klo 18.30-21.00

Matka maksaa 610 e, lisämaksu yhden hengen huoneesta on 150 e.

Hintaan kuuluu laivamatkat Helsingistä/Helsinkiin, bussimatkat (bussissa on WC) ohjelman mukaan, majoitus aamiaisineen, ohjelma sekä lounas kolmena päivänä 10.-12.4. Ohjelmassa mainitut opastukset ovat englanninkielisiä. Majoitus on Park Hotel Latgola-hotellissa aivan Daugavpilsin keskustassa.

Matkalaisten on oltava Rozentāls-seuran jäseniä: jäsenyydestä voit lukea lisää tästä linkistä.

Matkanjohtajana toimii Jenni Kallionsivu. Vastuullinen matkanjärjestäjä on Baltic Express Tours.

Lisätietoja ja varaukset osoitteesta info@rozentals-seura.fi.

Kaakkois-Latvian Latgale kuului 1500-luvulta alkaen 200 vuotta Puolalle. Siksi katolilaisuus on siellä edelleen pääuskonto. Länsirannikon suitit on toinen katolinen ryhmä.

Latgale on vanhahtavampi ja köyhempi kuin muut maakunnat: jotkut pitävät sitä takapajulana. Yleinen mielikuva heilläkin on, että latgalelaiset ovat erittäin vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Ja näinhän se on; niin hienoa naapuriapua en ole muualla kokenut.

Latgalessa on yleistä, että perheen vanhemmat ovat eri uskontokunnista: uskonnollinen suvaitsevaisuus on itsestäänselvyys. Lapset tutustuvat kummankin kirkon käytäntöihin ja oppivat kunnioittamaan muita ja
hyväksymään muunuskoiset. Uskontoon suhtautuminen on mutkatonta, eikä rajoja pystytetä.

Asustelin Latgalessa yhdeksän talon kylässä: ihmiset olivat alkuperältään viittä eri kansaa ja harjoittivat neljää eri uskontoa. Huomattava osa ihmisistä Latgalessa on kolmikielisiä: latgale ja latvia äidinkielinä sekä venäjä.

Meidän kylässä oli iso risti. Kylien risteille pysähdytään hiljentymään ja
kokoonnutaan hartaushetkiin pääasiallisesti toukokuussa. Joskus pysähdytään vain juttelemaan.

Maanteiden varsilla on tieristejä, joiden ympärille on yleensä rakennettu aitaus penkkeineen. Joistakin pidetään erittäin hyvää huolta, ja kukkaistutukset ovat hoidettuja. Jos ristillä ei käy kukaan säännöllisesti tuomassa tuoreita kukkia, on siellä ainakin muovisia.

Isot puiset ristit ovat yleisemmin punaruskeita, mutta myös valkoisia näkyy.
Keskellä on usein toinen pienempi risti, vasta siihen on kiinnitetty metallinen ristiinnaulitunkuva. Ristien suojana voi olla puinen, harvemmin metallinen kapea katos. Puukatoksissa on taidokkaat koristeleikkaukset, jollaisia Latgalessa näkyy usein vanhojen talojen ikkunapielissä ja
seinälaudoituksissakin.

Ristejä on myös yksityistalojen pihoilla; uusia pystytetään vieläkin. Ne voivat olla myös pienempiä metallisia. Ristit on nimetty talon tai kyseisem paikan mukaan.

Tieristejä on koko Latgalen alueella, mutta Vabolen kunnassa on jopa
Krusifiksien tie, jonka varrella niitä on kolmisenkymmentä. Vabolessa kerrotaan vieläkin, kuinka neuvostomiehityksen aikana ristejä
haluttiin hävittää ainakin keskeisiltä paikoilta. Oli kuitenkin hyvin vaikea löytää työhön halukkaita. Kun sitten muutama saatiin aloittamaan työt, kohtasi heitä kaikkia joku onnettomuus - yhtä jopa kuolemaan johtanut. Kaikki ristit saivat jäädä paikoilleen.

Toukokuu on katolisille Marian kuukausi. Koko Latgalessa järjestetään Marian hymnien lauluiltoja. Vain harvalla ristillä kokoonnutaan joka ilta, yleisemmin kerran viikossa. Käytössä on ikivanhat latgalenkieliset virsikirjat. Siinä on myös jokunen suomalaisille tuttu sävelmä.

Usein risteillä tapaa vain vanhempia naisia, joskus on mukana nuori
lapsiperhe. Kovin pienessä yhteisössä mukaan tulee myös ortodoksirouva;
onhan Maria kaikkien naisten suojelija.

Jos pappi sattuu paikalle, hän istuu penkillä muiden kanssa. Illan vetäjänä
toimii aina joku naisista; hän valitsee virret. Lauluilta kestää yleensä puolisen tuntia. Pitempään hartaushetkeen kuuluu myös rukoukset. Vabolessa sai kukin ottaa lappusen, jossa oli määrätty hartausharjoitus seuraavalle viikolle.

Sain olla mukana seitsemällä ristillä; jokainen tilaisuus oli omailmeisensä.
Joihinkin tilaisuuksiin olin etukäteen pyytänyt luvan saada osallistua, joskus vain ilmestyin paikalle. Aina joku kutsui viereensä ja jakoi virsikirjansa kanssani. Kukaan ei sen kummemmin ihmetellyt vieraan tuloa; tunsin oloni tervetulleeksi. Olinhan latgalelaisten parissa.

Teksti ja kuvat: Liisa Wright

Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.

Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.

Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.

En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.

Riiasta kotoisin?

Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.

Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.

Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.

Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.

Pois Riiasta!

Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.

Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.  

Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!

”Ei siellä kukaan puhu latviaa”

Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.

Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.

Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.

Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.

Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.

Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!

Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti - sitten joskus kun taas saamme matkustaa.

Pääkuva: Rēzeknen hulvaton ruohokattoinen kulttuuritalo

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila  

Lue juttusarjan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

Päivällä saavuimme Maltaan ystäväni isovanhemmille, jotka täyttivät pöydän tarjoomuksillaan ja kehuivat latgaleksi minulle kilpaa suomalaisia. Iltapäivällä vaihdoimme kulkupelimme autoon, sillä ystäväni halusivat jo päästä lepäämään kartanollensa. Matkalla pysähdyimme vielä keraamikko Aivars Ušpelisin pajalle. Hänen kodilleen johtavan tien varren aidassa oli valtavia, puisia pakanauskonnon symboleja ja piha täynnä mitä ihmeellisempiä ja viehättävämpiä oivalluksia. Herra Ušpelisin luona vierailevia suosittelen kiinnittämään huomiota erityisesti talon seinässä riippuviin myrskylyhtyihin, halkopinoista rakennettuun aitaan sekä ulkovessan sisustukseen. Keraamikko näytti meille dreijaamista ja esitteli omistamiaan muinaissoturien sotisopia, joihin ystäväni ja toinen Maltasta mukaamme tulleista restauroijista myös pukeutuivat.

Illalla saavuimme ystävieni perheen kartanolle Arendoleen. Minä rakennusperinteen ja restauroinnin intohimoisena ystävänä olin tietysti onnessani, että pääsin kartanoon asumaan – varsinkin, kun pääsin seuraamaan ammattirestauroijien työtä ja myös osallistumaan siihen. Arendolen poikkeuksellisen koristeellinen ja mutkikas kartanorakennus, suuri puisto lammas- ja hanhilaumoineen, savusauna ja Dubna-joen viileys viihdyttivät minua useita päiviä. Suosittelen todella kartanoista, arkkitehtuurista ja restauroinnista kiinnostuneita kesämatkailijoita järjestämään itselleen vierailun Arendoleen.

Intohimoistani suurimpia on kuitenkin pyöräily, ja pienen painostuksen jälkeen sain ystäväni näyttämään minulle myös Arendolen ympäristöä pyöräillen. Ympäristöstä löytyivät muun muassa jylhä Vārkavankreikkalaistyyppinen kartano sekä valtava kivenlohkare keskellä metsää Nīcgalessa. Pienen pyöräkierroksemme kiinnostavimpia kohteita oli Kalupen luterilainen kirkko, joka seisoo tyhjänä metsän suojassa aivan keskellä peltoja hyvin epämääräisen karjatien päässä. Tässä Latgalessa tietääkseni ensimmäisessä näkemässäni luterilaisessa kirkossa järjestetään jumalanpalvelus kerran kuukaudessa kesäaikaan, ja luterilaisen seurakunnan pienuudesta johtuen rahaa sen kunnostamiseen on vähän. Niinpä se hieman rapistuneena seisoo keskellä ruohokenttäänsä tyhjänä suurimman osan ajasta. Palatessamme kartanolle pääsin kosketuksiin myös erään asian kanssa, josta minua oli peloteltu: vapaana juoksevat, vihaiset koirat. Onneksi pelottelu oli ollut aiheetonta, sillä näiden yksilöiden säkäkorkeus ei ollut lähellä puoltakaan metriä, eikä vauhtia ollut edes pyöräilijän vertaa.

Matka kokonaisuudessaan oli avartava ja leppoisa. Polkeminen verkkaisesti rauhallisia lehmiä katsellen ja hyvän uimapaikan löytämisen päivän päätehtäväksi ottaminen rauhoittavat mielen takuulla, ja tällaiseen toimintaan Latgale antoi loistavat puitteet. Suuremmilla asfalttiteillä ei meidän matkamme aikana ollut liikennettä haitaksi asti, ja pienten hiekkateiden huonosta kunnosta johtuen valitsimmekin usein mieluummin asfalttitiet merkittyjen pyöräilyreittien sijaan. Tienviitat olivat toisinaan puutteellisia tai sekavia, mutta huolellisella valmistautumisella löytyy vaikka Paholaisenjärvi. Paikalliset ihmiset olivat enimmäkseen suunnattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, eikä katseltavasta tai koettavasta todella ollut pulaa. Pieni kauppa löytyy joka kylästä, mutta pyöräkorjaamolle voi olla pitkä matka, joten omat korjausvälineet on tietysti syytä pitää mukana.

Kuninkaankukkulan nettisivuilla tietoa ja kuvia