Kesällä 2023 Latvian laulujuhlat viettävät 150 vuotisjuhliaan. Laulujuhlien historiassa kohdalleni osui kolme suuresti toisistaan poikkeavaa juhlavuotta.

Olin käynyt ensimmäisen kerran Riiassa vaimoni Pirkon ja Porin kaupungin pienen delegaation kera syksyllä 1969 neuvottelemassa ystävyyskaupunkien Porin ja Riian vuorovaikutuksesta. Seuraavan kerran Pirkko ja minä vierailimme Riiassa kesällä 1973, jolloin vietettiin Latvian laulujuhlien 100-vuotisjuhlia. Ensimmäisille laulujuhlille vuonna 1873 oli jo osallistunut yli 40 kuoroa ja tuhatkunta laulajaa. Tämän jälkeen laulujuhlat olivat paisuneet suurtapahtumaksi, johon oli latautunut vahva kansallistunne. Tämän kansallistunteen aisti vuoden 1973 laulujuhlilla koko ajan, ja se oli läsnä kaikkialla. Tuskin oli mahdollista saada havainnollisempaa esimerkkiä siitä, miten monitahoinen ja kansakuntaa koossapitävä merkitys kulttuurilla oli Neuvostoliiton alistamassa Baltiassa.

Osallistuimme laajasti laulujuhlien ohjelmaan, urheiluhallin kansantanssiohjelmasta ”Riika eilen, tänään, huomenna”-näyttelyyn, ja siinä sivussa kävimme neuvotteluja Riian kaupungin johdon kanssa tulevasta ystävyyskaupunkiohjelmasta. Pääkonsertin osalta kirjasin päiväkirjaani 21.7.:

Kello 17.30, ukkossateiden sopivasti päätyttyä, alkoi laulujuhlakonsertti. Avauspuheen jälkeen (Neuvostoliiton kulttuuriministeri) Jekaterina Furtseva ja (avaruuslentäjä) German Titov esittivät tervehdyksensä ja lähetettiin sähke Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Suurenmoisessa konsertissa oli kaikkiaan 36 virallista numeroa, kuoronjohtajat ja kokoonpanot lavalla vaihtuivat. Mahtava tanssiesitys Pie Daugavas kuului ohjelmaan, samoin sytyttävä Riga Dimd ja vihdoin ylimääräisenä päätösesityksenä, kuten kuulemma oli aina tapana, kaunis Pūt, vējini, minkä esiintyjät ja yleisö yhdessä lauloivat. Kansallistunteen voimakkuudesta ei jäänyt epäselvyyttä.”

Tuolta vierailulta tekemieni päiväkirjamerkintöjen mukaan oli hyvin havaittavissa, kuinka patoutunut kansallistunne purkautui laulun, soiton ja tanssin kautta, sai voimaa yhdessäolosta ja yhteisestä kulttuuriperinteestä. Kuoronjohtajat olivat laulujuhlien juhlittuja sankareita. Sulautumista ”neuvostokansojen suureen perheeseen” ei ollut tapahtunut. Mutta oltiin realistisia, kohteliaan pidättyväisiä: venäläisillä ja venäjän kielellä oli oma sijansa. Silti laulujuhlien merkitys latvialaisten kansallistunteelle ei varmasti voinut kultuuriministeri Furtsevaltakaan jäädä huomaamatta.

Kutsujanamme ja isäntänämme toimi Riian kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis. Oppaanamme ja tulkkinamme oli Anna Žigure. Ziemeliksen rooli oli tasapainoilua, mutta energisyytensä ja pätevyytensä vuoksi hän näytti selviytyvän vaikeasta tehtävästään hyvin. Ihmettelin, kuinka suuren ajan hän ja Riian kaupungin muu johto vietti laulujuhlien aikana meidän kanssamme, sillä virallisia vieraita oli runsaasti, niin muista neuvostotasavalloista kuin ulkomailtakin. Olimme ensimmäiset vieraat sodan tuhoilta uudistetussa Pietarin kirkon tornissa, joka avattiin yleisölle vasta elokuussa. Seuraavana päivänä tulleen ministeri Furtsevan vierailu tornissa oli kaupungin johdolta unohtua, mutta viime hetkessä apulaiskaupunginjohtaja Ivars Ulmanis muisti asian ja ryntäsi paikalle. Ehkä suomalainen ystävyyskaupunki Pori koettiin sopivan neutraaliksi ja mutkattomaksi: meidän seurassamme ei tarvinnut koko ajan olla varuillaan.

Paluumatkalla Riiasta pohdimme matkan vaikutelmia, puhuimme – päiväkirjaani lainaten – ”ennen kaikkea latvialaisten suuresta kansallisesta ongelmasta sekä siitä, miten eri ystävämme olivat sen kokeneet”.

x x x x x

Rozentāls-seura perustettiin keväällä 1990. Kesällä matkustimme Pirkon kanssa toisen kerran Latvian laulujuhliin, joita nyt vietettiin 20. kerran. Ulkoiset olosuhteet olivat täydellisesti muuttuneet, vaikka Latvia yhä oli osa Neuvostoliittoa. Dievs, svētī Latviju oli palannut, kuten punavalkoinen lippukin, uutta itsenäisyyttä kohti kulkevan Latvian symboleiksi ilman että esityskieltoa oli missään kumottu.

Katsoimme laulujuhlakulkuetta Kārina Pētersonen perheen parvekkeelta. Loputtomalta tuntunut kulkue lipui altamme värikkäissä asuissaan. Vastapäätä olevan talon parvekkeelta kulkuetta katseli joukko neuvostosotilaita, jotka vähän epäuskoisen näköisinä seurasivat latvialaisen kulttuurin voimannäyttöä.  

Jos vuonna 1973 voimakas kansallistunne oli purkautunut laulun, soiton ja tanssin kautta, nyt saatettiin puhua suorastaan kansallisesta innostuksesta. Latvian liput, joiden esillä pitämisestä olisi vielä muutamia vuosia aikaisemmin saanut vankeustuomion, liehuivat kaikkialla. Ohjelmalehtinen, kuten koko ohjelmakin, oli nyt vain latviankielinen. Eikä ollut puhettakaan siitä, että pääkonsertista olisi lähetetty tervehdys Moskovaan.

Viisituntisessa pääkonsertissa yleisö nousi aina seisaalleen, kun kuorot esittivät pitkään kiellettyinä olleita lauluja. Ja todellinen huipentuma oli konsertin päätteeksi esitetty Latvian hymni: 10 000 laulajaa lavalla sytytetyt kynttilät käsissään ja 50 000 kuulijaa katsomossa pitivät hymnin päätyttyä pitkän rikkoutumattoman hiljaisen hetken, pisimmän ja vaikuttavimman, missä milloinkaan olen ollut mukana.

Kuoronjohtajat olivat perinteisesti olleet laulujuhlien juhlittuja sankareita. Heitä, muun muassa Jānis Duminsin, olin tavannut vuoden 1973 laulujuhlien yhteydessä. Mutta nyt sankareita olivat myös Latviaa kohti vapautta johtavat poliitikot, ennen muuta presidentti Anatolijs Gorbunovs sekä kutsujamme ja isäntämme kulttuuriministeri Raimonds Pauls. Heidät tapasimme erikseen laulujuhlien jälkeisenä maanantaina, jolloin saatoin kertoa muun muassa Rozentāls-seuran perustamisesta Latvian korkeimmalle johdolle. Illalla tapasimme Rozentāls-museossa koko Latvia-Suomi Seuran johdon.

Kun palasimme pääkonsertista Anna Žiguren kotiin täpötäydessä raitiovaunussa, koko vaunu oli täynnä laulua. Joku aloitti, muut yhtyivät. Kaikkialla laulettiin tuon viikonlopun aikana. Latvia oli laulaen kulkemassa kohti vapautta ja itsenäisyyttä. Kirjoitin Annan vieraskirjaan Elmer Diktoniuksen säkeet: ”Vaan eipä koskaan aurinko / ja ihmissydän jäädy: / on sillä voimaa luomiseen / ja meillä usko huomiseen.”

x x x x x

Kolmannen laulujuhlavierailumme Riikaan teimme heinäkuussa 2003. Jälleen oli juhlavuosi: vietettiin Latvian laulujuhlien 130-vuotisjuhlia. Asuimme Jūrmalassa Anna Žiguren (jonka kanssa siis saatoimme viettää ystävyytemme 30-vuotisjuhlia) ja hänen miehensä Jukka Rislakin luona. Anna ja toisaalta Ivars Ulmaniksen perhe merkitsivät meille samalla laulujuhlaperinnettä, muistumaa kolmen vuosikymmenen taakse. Tavallaan sitä merkitsi myös käynti Miehitysmuseossa; kolme vuosikymmentä aiemmin se oli vain ollut Punaisten tarkka-ampujien museo. Silloin kaupunginjohtaja Gunars Ziemelis oli toiminut isäntänämme, nyt kävimme hänen haudallaan.

Mekin marssimme riikalaisten joukossa laulujuhlakulkueessa Vapaudenpatsaalle. Katujen varret olivat täynnä yleisöä. Valitettavasti tuttuja ei näkynyt suosiotaan osoittamassa, porilaisten valtuuskuntakin oli kadonnut jonnekin. Mutta olimme vahvasti mukana kulkueen tunnelmassa.

Vuonna 1973 neuvostovalta oli ollut läsnä, mutta ei voinut peittää kansallistunnetta. Vuonna 1990 kansallinen innostus oli ollut korkeimmillaan: uutta itsenäisyyttä kohti oli marssittu laulamalla pitkään kiellettyinä olleita lauluja ja heiluttamalla Latvian lippuja. Kaunis alun perin liiviläinen kansanlaulu Pūt, vējini oli tehnyt tilaa Latvian hymnille pääkonsertin päättäjäisnumerona.

Nyt Latvia oli ollut uudelleen itsenäinen kaksitoista vuotta. Yhä laulujuhlat olivat suurtapahtuma: pääkonsertissa laulajia lavalla oli 13 000, yleisöä oli useita kymmeniä tuhansia. Mutta enää ei tarvittu uhmakkuutta ulospäin, ei tarvinnut koetella vapauden rajoja eikä tehty laulaen vallankumousta. Omaa itsetuntoa ja yhtenäisyyttä kylläkin pyrittiin kohottamaan.

Olen toki käynyt Latviassa monesti laulujuhlien välilläkin. Kun laulujuhlat täyttivät 140 vuotta, olimme neljännen kerran mukana. Kuitenkin juuri nämä kuvaamani kolme hyvin erilaisina ajankohtina järjestettyä laulujuhlaa ovat kaikkein selvimmin osoittaneet, millainen voima kulttuurilla voi olla kansakunnan kohtaloissa. Historian vääryyksien ei tarvitse olla pysyviä. Ahdistavan valtakoneiston alta on mahdollista murtautua avarampaan liikkumatilaan, kirjailija Alberts Belsin sanoin saada pää veden pinnan yläpuolelle, jotta voidaan taas hengittää.

Teksti: Heikki Koski
Kuva: Ilmārs Znotiņs
Copyright: Latvian National Centre for Culture Archive

Latviasta on melkein mahdoton puhua mainitsematta musiikkia. Musiikki on jo itsessään kokonainen kieli, mutta laulumusiikki on kaksinkertaista kieltä. Vaan entä jos ei ymmärrä sanoja? Silloin pitää ruveta opiskelemaan. Näin Latvia muutti elämäni myös musiikin avulla.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olimme eksäni (siis silloisen nyksäni) kanssa toista kertaa Latviassa kesällä 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, ja lippujen hankkiminen oli helpompaa kuin nykyään (mistähän syystä?). Ystävät olivat hankkineet meille liput päätöskonsertin kenraaliharjoitukseen, jossa on aina sama ohjelma kuin viimeisenä iltana mutta ilman arvovieraita.

Matka Metsäpuistoon oli pitkä: ensin puoli tuntia junalla Salaspilsista Riikaan, sitten ratikalla päätepysäkille, josta lauluareenalle oli vielä reilusti kävelymatkaa.

Sattui sateinen ilta. On aika hankala istua monta tuntia puupenkillä ilman sateenvarjoa, kaikki laulut ovat vieraita, eikä sanoistakaan ymmärrä tuon taivaallista. Ja paluumatka pimeässä taas pitkääkin pitempi.

Seuraavana päivänä ystävät sanoivat, että mennään vielä päätöskonserttiin, heillä on liput. Totesimme, että mehän jo olimme siellä, laulujuhlat on koettu. Ei auttanut vastaanpano, lähdettiin taas. Kyllä kannatti!  

Kauniimpaa kesäiltaa pohjoisen taivaan alla ei voi kuvitella. Laulujen sanat olivat tietysti yhtä hämärät kuin ennenkin, mutta ystävät pystyivät selittämään monia asioita. Konsertin jälkeen halusin tietää laulujen sisällöstä tarkemmin. Suomea taitava ystäväni hankki nuottivihon, joissa oli muutamia lauluja, ja yritti suomentaa niitä, mutta tehtävä ei ollut helppo. Hän selitti, että lauluissa on paljon symboleita, varsinkin neuvostoaikaan syntyneissä, kun asioita ei voinut ilmaista suoraan. Oli myös kansanperinnettä ja mytologiaa. Eihän niistä saanut mitenkään selvää!

Niinpä päätin, että minun täytyy oppia latviaa.

En asettanut rimaa korkealle. Seuraava matkani taisi olla jo saman vuoden syksyllä. Ystävät – taas ystävät! – hankkivat minulle oppimateriaalia, jonka selityskielenä oli englanti. Ei siitä silti Suomessa omin päin tullut oikein mitään. Kuinka ollakaan, taas se sama ystäväni oli saanut tietää, että Suomessa toimiva ystävyysseura, jolla on latvialaisen taiteilijan nimi, Rozentāls-seura, järjestää Kuurinmaan rannikolla kahden viikon intensiivikurssin. Siellä oli alkeis- ja jatkokurssi sekä samaan aikaan suomen kielen kurssi latvialaisille.

Sillä tiellä olen edelleen. Kielenoppimisessa ei tule koskaan valmiiksi, eikä elinikäinen oppiminen ole fraasi. Tiedostan osaamiseni rajat varsin hyvin, mutta silti: valtaosa työstäni liittyy nykyisin latviaan ja Latviaan. Kukapa olisi uskonut – mutta Latvialla on merkillinen taipumus puuttua elämääni ja ohjata sitä aivan eri suuntaan kuin olen aikonut.

Rahat tiskiin, vaan mitkä rahat?

Laulujuhliin liittyy hauska sattumus. Kioskissa myytiin syötävää ja juotavaa, ja kuohuviiniä sai myös laseittain. Jälkimmäisessä konsertissa menimme eksäni kanssa ostoksille. Jotenkin sain ilman kielitaitoa ilmoitettua, että ostaisin kaksi lasillista. En tietenkään ymmärtänyt myyjän ilmoittamaa hintaa. Ehkä löin tiskiin kahden latin kolikon. Myyjä tajusi rahan huomattavan arvon ja luuli minun tarkoittaneen kahta pulloa. En kehdannut sanoa, että eikun lasia. En tiennyt, että lasi on GLĀZE ja pullo PUDELE. Meitä oli seurueessa viisi, joten niiden kahden pullon tyhjentämisessä oli sitten pientä haastetta... Onneksi oli maailman kaunein ilta ja ilma, ja pisaroita oli vain lasissa, ilmassa ei yhden yhtäkään.

Lati oli jo käytössä, mutta edelleen kelpasi myös siirtymävaiheen valuutta Latvian rupla. Yksi lati vastasi kahtasataa ruplaa, eli kaksilatinen oli varsin arvokas. 

Suomessahan on vanha sanonta, ettei ole latin latia. Mistä ja milloin se on tullut, sitä ei taida kukaan tietää varmasti. Liekö ”ei lantin lanttia” vaikuttanut asiaan? Mielenkiintoista on sekin, että sanonta säilyi suomessa myös yli neuvostoajan, reilut puoli vuosisataa, jolloin latvialaiset olivat kirjaimellisesti ilman latin latia. Latviassa valuutta on vaihtunut suunnilleen yhtä usein kuin kadunnimetkin.

Kun Latvia oli itsenäistynyt marraskuussa 1918, seuraavan vuoden alussa Venäjän ruplan tilalle tuli Latvian rupla. Lati taas otettiin käyttöön 1922. Toisen maailmansodan vuosina valuutta vaihtui tiheästi. Ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana käytettiin ensin latia, mutta maaliskuussa 1941 siirryttiin ilman ennakkovaroitusta Neuvostoliiton ruplaan. Jo saman vuoden heinäkuussa siirryttiinkin Saksan markkaan, mutta ruplakin kelpasi ensi alkuun. Toisen neuvostomiehityksen alettua ruplaan tietenkin palattiin.

Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen siirryttiin ensin Latvian ruplaan ja sitten latiin. Ympyrä oli sulkeutunut – kunnes Latvia vuonna 2014 siirtyi euroon.

Minne matka – ja millä?

Ajoin ensin kerran autoa Latviassa vuonna 1995. Aloitin heti Viron rajalta Ainažista. Liikennemerkissä luki KUOPPIA 17 KM. Ja niitä oli toden totta! Sen jälkeen toinen liikennemerkki ilmoitti KUOPPIA 17 KM – tai jotain sinnepäin, ja sitten varoitukset jatkuivat aina Riikaan saakka. Eivät kuopat tosin Riiassakaan loppuneet. Niitä vältellessä piti ottaa huomioon sekin, ettei kaistoja ollut merkitty. Oliko kadussa yksi, kaksi vai jopa kolme kaistaa, se ei ollut aina selvää.

Riiassa alettiin 90-luvulla periä pysäköintimaksuja. Niitä varten hankittiin Helsingin kaupungin vanhoja pysäköintimittareita. Sehän oli järkevää kierrätystä, ja nämä mittarit säilyivät katukuvassa pitkään.

Autojen määrä lisääntyi nopeasti. Vähän käytettyjä saksalaisautoja alettiin tuoda maahan, ja jotkut niillä rikastuivatkin. Länsiautoon liittyi myös statusta – ja näyttämisen halua. Liikennekulttuuri ei pysynyt vauhdissa mukana, ja onnettomuustilastot olivat synkkiä. Monessa autossa oli tummennetut lasit (vaikka kuulemma ei lain mukaan olisi saanut olla) ja tietenkin hälytysjärjestelmä, joka joskus pamahti ulvomaan omia aikojaan.

”Kotimaisia” autojakin oli liikenteessä vielä pitkään. Olin eräiden ystävien kanssa lähdössä retkelle, kun he totesivat, että nyt pääsetkin Žigulikseen. Yllättyivät kuullessaan, että näitä Ladoja on Suomessa ollut vaikka kuinka, niillä vain on eri nimi. Olihan jossain vaiheessa puolet poliisiautoista Ladoja, puolet Saabeja.

Tiestö on viime vuosina parantunut huomattavasti, paljolti EU-rahoituksen ansiosta. Pientareen kapeus tai puuttuminen on silti vieläkin monin paikoin turvallisuusriski jalankulkijoille ja pyöräilijöille, joiden osuus liikenteen uhreista on suuri. Lain mukaan taajamien ulkopuolella pitäisikin käyttää heijastinliiviä. Keskustelu teiden kunnosta tuntuu olevan Latviassa ja Suomessa hyvin samantapaista. Kenen vastuulla se on, ovatko nopeusrajoitukset aivan vääriä, ja kuinka moni oikeasti on se ”keskimääräistä parempi autonkuljettaja”, joita on kyselyjen mukaan enemmän kuin koulun laskuopin olisi mukaan mahdollista.

Vielä 2000-luvun puolella näkyi tienrakennusta, joka ei ollut kestävällä pohjalla – kirjaimellisesti. Kun maa on hiekalle rakennettu ja talvi voi olla ankarakin, pohjustus pitäisi tehdä kunnolla. Onneksi ”neuvostolaatu” alkaa jo olla menneisyyttä. Toisaalta teiden kunnossapito on ikuisuusprojekti.

Kesällä 2008 latvialainen ystäväni kertoi, että väkilukuun nähden eniten maastoautoja on Islannissa, toiseksi eniten Latviassa. Tv-uutisissa oli puhetta maastureista, ja haastateltava mies selitti, että maasturilla pääsee helposti marjaan ja sieneen. On totta, että maaseudun tiet voivat olla hankalia autoille, joissa on pieni maavara, mutta silti: tuon maasturin hinnalla olisi voinut ostaa Latvian torit tyhjiksi marjoista ja sienistä, ja vielä olisi jäänyt rahaa tavalliseen henkilöautoon. Maasturilla oli kuitenkin imagoarvoa.

Pian tämän jälkeen kuultiinkin Islannin talouskriisistä ja kohta myös Latvian. Kriisin aikana Latviasta vietiin enemmän henkilöautoja kuin sinne tuotiin, vaikkei niitä valmisteta Latviassa. Pankit olivat ottaneet ne haltuunsa asiakkailta, jotka eivät pystyneet maksamaan lainojaan.

Markkinatalous ei ole helppo asia – kenellekään, saati niille, jotka ovat kasvaneet suunnitelmataloudessa. Suomessakin esitettiin tv-dokumenttia, jossa kerrottiin Latvian tilanteesta. Eräällä nuorellaparilla oli ollut kolme autoa. Voi kysyä, miksi. Pankit olivat myös jopa tyrkyttäneet lainoja, vähän niin kuin Suomessa 1990-luvulla ennen lamaa.

Bussimatka Tallinnasta Riikaan kestää vähimmillään yli viisi tuntia. Reitti on tullut minulle varsin tutuksi. Viron ja Latvian rajalla oli ensi alkuun tarkastus kummallakin puolella. Viisumikin oli vielä pakollinen. Virolaiset leimasivat passin aina, latvialaiset toisinaan (liettualaiset eivät koskaan!). Passini oli kirjavanaan leimoja. Vuonna 1998 poistui viisumipakko, ja myöhemmin oli rajatarkastus vain siinä maassa, johon oli menossa. Vähän vähältä matkanteko helpottui.

Lensin Riikaan ensi kerran vuonna 1997. Tuntui ylelliseltä tehdä tuo neljänsadan kilometrin matka tunnissa. Tuohon menneen maailman aikaan lentolipun hintaan sisältyi lyhyelläkin matkalla jotain syötävää. Air Baltic on ainoa lentoyhtiö, jossa olen saanut ruisleipää. Kuinkas muutenkaan?

Kun elämä meni eteenpäin ja Latvia liittyi Schengen-sopimukseen, tuntui epätodelliselta vain kävellä koneesta Riian lentoasemalle ja sieltä ulos edes passia näyttämättä. Toisaalta en voinut kuvitella, että myöhemmin tarkastukset palaavat ja kontrolli kiristyy – tai etten tällä hetkellä saa mennä Latviaan millään kulkuneuvolla. Elämä yllättää.  

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila

Jutun pääkuvassa Laulujuhlien väkeä Riian Metsäpuistossa

Lue juttusarjan ensimmäinen osa täältä ja kolmas osa täältä.