Mietitkö, mihin latvialaiseen tai Latviaa käsittelevään kirjaan tarttuisit? Tähän juttuun on koottu Rozentāls-seuran kotisivuilla julkaistuja kirja-arvosteluja ja vastaavia kirjoituksia. Artikkelit on kerätty julkaisupäivän mukaiseen järjestykseen, jolloin uusimmat artikkelit ovat ylimpänä listauksessa.

Linkkikokoelma päivittyy sitä mukaa, kun uusia juttuja julkaistaan.

Firma maksaa on joviaali sisäänheittäjä Latviaan
Jenni Kallionsivu: Firma maksaa - Löytöretki Latviaan
Rozentāls-seura, 2023.
Artikkelin kirjoittaja: Heidi Iivari
Tilaa kirja tästä linkistä!

”Jos olisi voimaa, voisin vihata, mutta viha on liian ylivoimainen tunne”
Vizma Belševica: Bille ja nuoruus
Suomentanut Mirja Hovila
Paperiporo, 2021
Artikkelin kirjoittaja: Marjo Katriina Salminen
Tilaa kirja tästä linkistä!

Latvian vaikea lento vapauteen – häkkikanoja, paarmoja ja paratiisilintuja
Māra Zālīte: Paratiisilinnut
Suomentanut Hilkka Koskela
Arktinen Banaani, 2021
Artikkelin kirjoittaja: Hilkka Koskela
Tilaa kirja tästä linkistä!

”Tyhmä sinä olet, vaikka et nätti olekaan” Vizma Belševica: Bille ja sota
Vizma Belševica: Bille ja sota
Suomentanut Mirja Hovila
Paperiporo 2020
Artikkelin kirjoittaja: Marjo Katriina Saarinen
Tilaa kirja tästä linkistä!

Kieli kassissa eli Somu soma: latviaa suomalaisille
Jana Šteinberga-Ranki: Somu soma - latviaa suomalaisille
Rozentāls-seura, 2014, toinen, tarkistettu painos 2020
Artikkelin kirjoittaja: Jenni Kallionsivu
Tilaa kirja tästä linkistä!

”Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura.” Vizma Belševica: Bille
Vizma Belševica: Bille
Suomentanut Mirja Hovila
Paperiporo, 2019
Artikkelin kirjoittaja: Heidi Iivari
Tilaa kirja tästä linkistä!

Kirja-arvostelu: Anna Žigure: Graniittisen maan jalo kansa
Anna Žigure: Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945
Suomentanut Hilkka Koskela.
Kustannus HD, 2017
Artikkelin kirjoittaja: Marja Leinonen

Kirja-arvostelu: Pauls Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia
Pauls Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia.
Suomentanut Linda Praulina, käännöksen tarkistanut ja korjannut Mirja Itkonen
Like, 2005
Artikkelin kirjoittaja: Marja Leinonen

Kirja-arvostelu / Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan, 2007. Suom. Hilkka Koskela
Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan
Suomentanut Hilkka Koskela
WSOY, 2007
Artikkelin kirjoittaja: Marja Leinonen

Kirja-arvostelu / Janis ja Elli Rozentāls – elämää ja taidetta, toim. Marjo Mela
Janis ja Elli Rozentāls – elämää ja taidetta
Toimíttanut Marjo Mela
Rozentāls-seura, Keuruu 2006
Artikkelin kirjoittaja: Marja Leinonen
Kirja on loppuunmyyty

Kirja-arvostelu / René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan
Siltala, 2015
Artikkelin kirjoittaja: Marja Leinonen

Jenni Kallionsivu: Firma maksaa. Löytöretki Latviaan
125 sivua
Rozentāls-seura ry, 2023

Kokoaan suurempi kirja on piristysruiske suoraan Latvian-ystävän suoneen ja joviaali sisäänheittäjä niille, jotka eivät ole vielä päässeet tutustumaan muinaisten liiviläisten, sukupuolitettujen lääkärintakkien ja villihevosten ihmeelliseen maahan.

Firma maksaa -kirjan alkusanoissa Jenni Kallionsivu toteaa, että Latviassa tunnetaan suomalaista kulttuuria huomattavasti paremmin kuin toisin päin. Tämä epäsuhta mutta luonnollisesti myös vankka Latvia-tuntemus ja -innostus ovat motivoineet Rozentāls-seuran toiminnanjohtajaa kirjoittamaan matkaoppaan Latviasta.

Kirjassa on neljätoista lukua, jotka käsittelevät Latvian historiaa ja nykypäivää kulttuurin valossa. Lukija pääsee tutustumaan muun muassa muinaisiin ja nykyisiin liiviläisiin, jääkärien sotahistoriaan, neuvostoajan kummallisuuksiin, latvian kielen erityispiirteisiin, käytöstapojen kulttuurisidonnaisuuteen, legendojen elinvoimaisuuteen sekä latvialaisten kauneudenpalvontaan – ruokaa, juomaa ja luontoa unohtamatta. Kirjasta saa vastauksen esimerkiksi siihen, miksi Riian bussiaseman viereistä toria hallitsevat zeppeliinihallit, kuka oli Latvian ensimmäinen feministi ja miksi latvialaiset rakastavat kivenlohkareitaan. 

Kallionsivu tunnustaa tarinoivansa subjektiivisen hyväntahtoisesti, mutta kyseessä ei ole tosiasiat sivuuttava hurmahenkinen Latvia-suitsutus. Kirjoittajan historioitsijataustasta on ollut varmasti kirjoittaessa etua, ja joviaalin juttelevan tekstin sekaan on ripoteltu tutkijan tyyneydellä tilastoja esimerkiksi Latvian alkoholin kulutuksesta (OECD-maiden ensimmäinen sija), harmaasta taloudesta (25,5 % bruttokansantuotteesta) ja vuosien 2008–2009 massiivisesta maastamuutosta (40 000 maastamuuttajaa).

Makuja on monia, minun makuuni kirjan ulkoasu on liiankin vaatimaton verrattuna sen sisältöön. Kirjaa kuvittavat kovin perinteisellä tekniikalla toteutetut mustavalkoiset ja realistiset lyijykynäpiirustukset. Kirjan kannen piirros on tästä virkistävä poikkeus – ovesta kurkistaa latvialainen brūnaļa-rotulehmä. Sama humoristinen – ja näin ollen Kallionsivun tekstiä paremmin komppaava – ote olisi voinut jatkua kuvituksessa kirjan sisälläkin. On hyvä, että matkalukemiseksikin tarkoitettu kirja on fyysisesti kevyt, mutta suurempi kirjasinkoko olisi lisännyt luettavuutta entisestään. Kallionsivun kieli on kuitenkin tyylillisesti, kerronnallisesti ja kieliopillisesti niin sujuvaa, että lukija laukkaa sivut loppuun iloisena ja kiitollisena kuin latvialainen villihevonen etelä-Latvian Papen tai Ķemerin niityllä.  

Toisessa kulttuurissa meitä kiehtoo se, miten se eroaa omasta kulttuuristamme mutta myös ne piirteet, jotka aiheuttavat meissä samankaltaisuudesta kumpuavia ahaa-elämyksiä. Tästä Firma maksaa antaa lukuisia esimerkkejä, kuten suomalaisten ja latvialaisten lämmin suhde saunaan, luontoon ja perunaan, joka eri muodoissaan on Kallionsivun mukaan tehnyt erityisen vaikutuksen suomalaisiin Latvian-matkailijoihin.

Virossa aiemmin vuosia asunut Kallionsivu tuo luontevasti esille kiinnostavia vertauskohtia myös virolaiseen kulttuuriin, joka onkin suomalaisille latvialaista kulttuuria tutumpi ympäristö. Suomalaisia, latvialaisia ja virolaisiakin yhdistää muun muassa myyttinen ajatus siitä, että ulkomaalaisen on lähes mahdoton oppia oma äidinkielemme. Vastaavasti arvostamme kovasti sitä, kun ulkomaalainen on nähnyt vaivaa kielemme oppimiseen. Kallionsivu kannustaakin latvian kielen pariin omaan kokemukseensa nojaten toteamalla, ettei se ole esimerkiksi saksaan tai venäjään verrattuna erityisen vaikeaa. Muuten, firma maksaa eli firma maksā lausutaan samoin ja tarkoittaa samaa.

Entä ne erot? Ne tulevat ehkä selvimmin esiin luvussa Tyttöjen ja poikien lääkärintakit, jossa Kallionsivu pohtii rohkeasti ovatko ”tunkkaiset sukupuoliroolit voimissaan”. Latviassa nimittäin miehet auttavat naisia autoista ulos ja maksavat aina ravintolalaskun. Se, mitä pidetään hyvien tapojen mukaisena, on tosiaankin kulttuurisidonnaista. Mitä tulee eri sukupuolien ulkonäköön, niin ”suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan käytännöllisyyttä ja mukavuutta, latvialaisten mielestä tärkeintä saattaakin olla kauneus ja edustavuus”. Ja tosiaankin, naislääkärien takit ovat leikkaukseltaan tyköistuvia, kun taas mieslääkärit käyttävät suoria lääkärintakkeja.  

Rakkaus eri muodoissaan tasoittaa tunnetusti kulttuurieroja ja jättää parhaimmillaan lähtemättömän jäljen kulttuurihistoriaan, kuten latvialaisen taidemaalari Janis Rozentālsin (1866–1916) ja suomalaisen laulaja Elli (o.s Forssell) Rozentālen (1873–1943) rakkaustarina osoittaa. Kallionsivun rakkaus latvialaiseen kirjallisuuteen näkyy kirjan tekstissä lukuisina rikastuttavina viittauksina, ja kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo antaa lukijalle hyvät eväät jatkaa löytöretkeä Latviaan tieto- ja kaunokirjallisuuden avulla.    

Firma maksaa on mitä parhainta esseistiikkaa yhdistellessään viehättävästi faktaa, kirjoittajan omia elämänmakuisia kokemuksia ja kulttuurisia kuriositeetteja. Se piristää ja syventää kaltaiseni Latvia-harrastajan tietämystä mutta toimii puoleensavetävänä sisäänheittäjänä myös niille, joille Latvia on jäänyt vielä vieraaksi.  

Teksti: Heidi Iivari
Kirjoittaja on tartonsuomalainen runoilija ja suomentaja.
Kuvat: Rozentāls-seuran arkisto

Tilaa kirja tästä linkistä.

Historia on jälleen noussut ajankohtaiseksi Latviassa. Itsenäistymisen merkkivuosia on kolmen vuoden sisällä juhlittu kahdesti: satavuotisjuhlia vietettiin 18. marraskuuta 2018 ja uuden itsenäisyyden 30-vuotisjuhlia elokuussa 2021.

Satavuotisjuhlien alla julkaistiin Latviassa 1900-luvun historiaa käsittelevä 13-osainen romaanisarja, jossa on yksi teos kultakin kirjailijalta ja mukana tapahtumia kaikilta vuosikymmeniltä.

Vuosisadan alkua leimasivat vuoden 1905 vallankumous, ensimmäinen maailmansota ja sekasortoiset vapaustaistelut. Itsenäisen valtion elämän keskeyttivät miehitykset 1940–1991.

Sarja on saanut tunnustusta menneisyyden traumojen esille nostamisesta. Kirjoittajat ovat valinneet aiheikseen historian kipupisteitä: sortoa ja sekasortoa, vääryyksiä ja elämän varjopuolia.

Latvian PEN-klubin puheenjohtaja, kirjailija Inga Gaile luonnehtiikin kotimaataan lakonisesti: Olemme traumatisoitunut yhteiskunta. Terrorin traumatisoima.

Vuosisadan painolasti murtautuu näkyville myös sarjan ulkopuolella ilmestyneessä Māra Zālīten fiktiivisessä omaelämäkerrassa.

”Absurdia realismia” edustavissa romaaneissa ”Viisi sormea” ja ”Paratiisilinnut” Zālīte kuvaa elämää Neuvosto-Latvian maaseudulla 1950- ja 1960-luvulla.

Zālīte kuuluu Latviassa siihen kirjailijoiden ykkösketjuun, joka 1980-luvun lopulla nousi kansanrintaman kärjessä barrikadeille vaatimaan vallanvaihtoa, järjestelmän muutosta ja itsenäisyyttä. Teksteissään ja julkisissa esiintymisissään hän on toiminut hengennostattajana, ilmentänyt ja rakentanut latvialaisten kansallista itseymmärrystä.

Vähäeleisesti mutta elävästi kerrotuista romaaneista – kirjailijan perheen tarinasta – avautuu tarkasteltavaksi traumaattisen vuosisadan koko kuva. Pikkutyttö-päähenkilölle menneisyys näyttäytyy sukupolvien ketjuna. Sellaiseen on hienoa kuulua, mutta entäpä jos olet kahlittu ketjuun kuin hevonen niityllä paarma-aikaan?

Baltian ”paarma-aika” – miehitykset ja kyyditykset – tuli iholle, koetteli kaikkia, pirstoi ja tuhosi perheitä ja jatkui puoli vuosisataa. 

Mitä miehitysaika merkitsi? Terroria. Väkivaltaa, pakkovaltaa, vankeutta, karkotuksia. Kaikkia näitä, mutta ennen kaikkea menetettyjä mahdollisuuksia ja traumoja, jotka jäivät hiertämään vuosikymmeniksi.

Māra Zālīten kirjoissa sukupolvien ketju yltää sadan vuoden taakse. Isoäidin äiti on suvun matriarkka, joka pitää pystyssä talon ja perheen rippeitä. ”Mammassa” on vanhan sukupolven emäntähenkeä. Hänelle yksityisen ja yhteisen rajat ovat pyhät.

Kotoisen elämänpiirin menetys ei tarkoittanut vain talojen ja tavaroiden tärveltymistä. Vieraat vallanpitäjät julistivat pannaan sukupolvien perinnön. Entinen elämäntapa perinteisine juhlapäivineen, lippuineen ja lauluineen kiellettiin. Vanhempien sukupolvien arvomaailma kaikkinensa työnnettiin tunkiolle. Kansalliset perinteet ilmenemismuotoineen tulkittiin vaaralliseksi ja tuomittavaksi nationalismiksi.

Menneisyyden traumat näkyvät Zālīten henkilöhahmoissa. Pimeään huoneeseensa sulkeutunut isoäidin isä ”Pappa” kieltäytyy uskomasta ainoan poikansa kaatuneen.

Mukana on monta originellia tyyppiä, todellisuuden mielettömyyttä pakenevia kylähulluja, kuten valkoisissa vaatteissa ja paljasjaloin kulkeva jumalinen houkka ”Pyhä Pietari”, resuinen ja tuoksahtava ”Syksyn Lehtien runoilija”, kotitonttua kattilassa kanniskeleva ”Latvialainen Tarkka-ampuja” ja totuuksia laukova viulisti ”Hurja-Kārlis”. Aika moni kylän asukkaista on alkoholisoitunutkin.

Henkilöhahmoissa ja heidän repliikeissään Zālīte paljastaa – harkitusti, mutta kuin ohimennen – paitsi yksityiskohtia Siperian leirielämän armottomuudesta ja kyyditysten toteuttamisesta myös olennaisen Neuvosto-Latvian tilasta. Varastelu, vastuunpakoilu, epäoikeudenmukaisuus, toisinajattelijoiden kohtalo, kirkon asema, vammaishuollon tila, ilmiannot ja toverituomioistuimet, kellareissa piileskelevät ”metsäveljet” ja heidän jahtaajansa saavat kaikki osansa kirjan jossakin luvussa.   

Kouluopetus tarkoitti ideologista kasvatusta, ”poliittista informaatiota” sosialistisen leirin ylivertaisuudesta ja kapitalismin mädännäisyydestä. Pioneerijärjestöön kuuluminen oli käytännössä pakollista. Rautaesirippu esti vapaan matkustelun ja opiskelun ulkomailla.

Kokoavana teemana Zālīten kirjoissa on vapaus. Vapautta ja vapauden puutetta käsitellään monesta eri näkökulmasta.  

Baltian maiden vapautuminen 30 vuotta sitten tapahtui miltei rauhanomaisesti. Jättiläinen kaadettiin laulun voimalla.

“Kansa voitti kuolemanpelon”, luonnehditaan tilannetta, jossa väkivallan vaara kuitenkin oli todellinen.  

Ehkäpä välttääkseen antamasta liian traumaattista kuvaa kotimaastaan Inga Gaile nimeää myös pienen kansakunnan voimavarat: oma valtio, oma kieli, rikas kansanrunous, omaleimainen ja vaikuttava nykykirjallisuus.

Laulavan vallankumouksen menestys osoitti kansallisen kulttuurin voiman; unelma vapaudesta eli ja muuttui toiminnaksi.

”Viiden sormen” ja ”Paratiisilintujen” pikkutyttö pakenee ihmispetoja irtoamalla maasta, nousemalla lentoon. Koulun pioneeriryhmä komennetaan joksikin aikaa töihin kolhoosin jättiläismäiseen kanalaan, jossa ”kannibaalikanat” nokkivat toisiaan tukahduttavassa kuumuudessa; lisää ilmaa saa vain iskemällä ikkunat sirpaleiksi. Vastakohdaksi häkkikanojen ahdingolle nousee taiteilijaystävän värityskirjoissa kuvattu Tyynenmeren saaren idylli värikkäine paratiisilintuineen.  

Zālīten valitsema kerrontatekninen ratkaisu toimii. Kuten kirjailija on itse todennut: mustalle pohjalle ei voi kirjoittaa mustalla. Kun ahdistavat muistot kerrotaan pikkulapsen näkökulmasta, kuvaan löytyy valoa ja huumoria. Kerronnan kepeys korostaa tapahtumien painoa.

Teksti: Hilkka Koskela
Kannen kuva: Arktinen Banaani
Kirjailijan kuva: Jānis Deinats
Artikkelikuva: Kristaps Ungurs, Unsplash

Māra Zālīte: Paratiisilinnut
Suomentanut Hilkka Koskela
Arktinen Banaani, 2021

Tilaa Paratiisilinnut seuran nettikaupasta!
Paratiisilinnut ja sarjan aiempi osa Viisi sormea pakettitarjouksena!

Latvia ja Liettua saattavat mennä fiksummaltakin suomalaiselta sekaisin, minkä vuosien kokemus Rozentāls-seuran edustajana erilaisilla messuilla ja markkinoilla on minulle näyttänyt. Jos tämä jotain todistaa, niin sen, että koulusivistyksellä on väliä: nuoremmat ikäpolvet nimittäin paitsi erottavat maat toisistaan, osaavat myös sijoittaa ne kartalle. He kun ovat päässeet opiskelemaan aihetta peruskoulun neljännellä luokalla. Vanhemmille ikäpolville Latvia, kuten myös Liettua ja jossain määrin Virokin, ilmaantuivat kartalle vasta heidän ohitettuaan alakouluvuodet, jolloin maantiedettä koskevat tiedot näköjään omaksutaan.

Nippernaati-antologia tuo suomalaisten lukijoiden käsiin nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Ehkäpä myös tämä kirja asettaa maita suomalaisten päänsisäiselle kartalle oikeaan järjestykseen. Kirjan päätoimittajina ovat toimineet Annika Suna (Latvia), Anniina Ljokkoi (Viro) ja Reeta Tuoresmäki (Liettua). "Mukaan on tarkoituksella valittu eteenpäin katsovia, nyky-Baltiasta kertovia tekstejä ja pyritty eroon toisen maailmansodan teemoista - siinä kuitenkaan täysin onnistumatta", kirjoittavat päätoimittajat kirjan esipuheessa. Heidän mukaansa pyrkimys leikata historia nykykirjallisuudesta on tuhoon tuomittu.

Vaikka historia on aina läsnä, Nippernaatiin valitut tekstit ovat selvästi nykykirjallisuutta. Annika Sunan suomentamassa katkelmassa Jānis Joņevsin novellista “Metodi” Latviaa etsitään ranskalaisessa kapakassa.

Novellin voi lukea loppuun hankkimalla Nippernaatin esimerkiksi seuran nettikaupasta viiden euron (+postikulut) hintaan.

Nippernaati tuo suomalaisten lukijoiden eteen neljä kirjailijaa kaikista kolmesta osallistujamaasta. Virolaisista kirjailijoista mukana ovat Eia Uus (Tüdrukune “Tyttönen”), Martin Algus (Midagi tõelist “Jotain todellista”), Susan Luitsalu (Ka naabrid nutavad “Naapurissakin itketään”) ja runoilija Tõnis Vilu Tundekasvatus (“Sydämen oppivuodet”). Latviaa edustavat Andra Neiburga (Stum, stum ”Työnnä, työnnä”), Māris Bērziņš (Svina garša “Lyijyn maku”), Jānis Joņevs (Tīģeris “Tiikeri”) ja runoilija Anna Auziņa (Annas pūra govs “Annan myötäjäislehmä”). Liettuasta mukaan ovat valikoituneet Jaroslavas Melnikas (Adata “Neula”), Undinė Radzevičiūtė (Apversti piramide ”Kuinka kääntää pyramidi ympäri” kokoelmasta Baden badeno ne bus ”Baden-badenia ei tule”), Sigitas Parulskis (lyhytproosaa) ja  Danute Kalinauskaitė (Daiktai “Tavarat” kokoelmasta Niekada nezinai (”Koskaan ei tiedä).

Baltia-Nippernaatin tekstejä ovat olleet suomentamassa Mirja Hovila, Sini Katainen, Hilkka Koskela, Kaisu Lahikainen, Alexandra Lahti-Nuuttila, Katja Meriluoto, Annika Suna, Akira Takaki, Annamari Typpö ja Jouko Vanhanen sekä Helsingin yliopiston latvian ja liettuan kielen opiskelijoita.

Nippernaatin tekoprosesista voi lukea lisää Viro.nyt -lehdessä ilmestyneestä artikkelista Nippernaati ja kaverit.

Teksti: Jenni Kallionsivu
Kuvat: Viro-instituutti

Vizma Belševican (1931-2005)  ”Bille ja sota” avaa koskettavasti lapsen näkökulmasta sekä Baltian miehitysten aikaiset kauhut että karun äiti-tytär-suhteen. Teos on Latviassa klassikoksi muodostuneen omaelämäkerrallisen trilogian itsenäinen toinen osa.

Kirja on todellinen syväsukellus lapsen maailmasta katsottuun epäjohdonmukaisuuteen, jota myös elämäksi kutsutaan. Romaanin nimihenkilö, Bille, elää lapsuuttaan sodan arvaamattomuuden ja ihmisten umpimielisyyden keskellä, uhka näyttäytyy joka suunnassa: aikuiset eivät selitä ympärillä tapahtuvista asioita mitään, eivät osaa tai halua, ovat niin täynnä omaa selviytymistaistelua, psykologista keinottomuutta ja omaa tuskaansa. Lapsen tehtävä on olla hiljaa ja auttaa aikuista arjen puuhissa. Bille ei saa ilmaista vaikeita tunteita tulematta rangaistuksi, myös ojaan tipahtamisesta ja mekon kastumisesta maaseudun kesässä, samoin kuin luistimilla kaatumisesta Riian talvipakkasilla, seuraa sättimistä, nolaamista ja läpsäisyjä. Emotionaaliseen hylkäämiseen verrattava moittiminen ja jatkuva stressitila tahdittavat Billen päivien kulkua. Kukaan ei kysy mitä on tapahtunut, eikä lasta ainakaan lohduteta. Hän jää auttamatta yksin. 

Bille on aikansa lapsi, näkijä ja kokija, jota kasvatetaan niin kuin naapuruston lapsia 40-luvulla keskimäärin kasvatetaan: kannustamisen sijaan heille kerrotaan heidän virheistään ja huonoista puolistaan, opettamisen sijaan rangaistaan, ja tuloksena on kaikin puolin varautunut ja etäinen suhde kaikkein läheisimpiin, oman perheen ihmisiin. Billen ystävä Ausma saa selkäänsä vaikka vain isän huonon tuulen vuoksi, kun taas Billen isässä ilmenee yllättävää lämpöä ja empatiaa, mutta Billen äiti on omaa tuskastumistaan projisoiva ja armoton.

Äiti-tytär-suhde on sanalla sanoen ankea: äiti haukkuu tasaisesti tyttärensä ulkonäön, älyn ja toiminnan, toistaa mantran tavoin, että ”tyhmä sinä olet, vaikka et nätti olekaan”, kertoo, että ”muiden jalat ovat niin kuin jalkojen kuuluu, vain Billellä ne ovat pelkkää juurakkoa, repivät sukkia niin, ettei parsimaan kerkiä”. Äidin mielestä Bille tekee kaiken väärin, ja vaikka tekisi joskus oikein, sekään ei äidille riitä. Mikään ei riitä. Billen äiti on emotionaalisesti sabotoiva, kylmä ja tyly, mutta vastustaa saksalaisia miehittäjiä viemällä ruokaa yhdessä Billen kanssa pakkotyössä oleville sotavangeille, vaikka tällaisesta toiminnasta on säädetty kuolemanrangaistus. Tämä rohkea auttaminen vaikuttaa ainoalta asialta joka yhdistää äitiä ja tytärtä ja myös lähentää heitä.

Maailmassa jossa saksalaiset ja venäläiset miehittävät vuoronperään Latvian, ei ole kuin syyllisiä ja syyttömiä, vihamiehiä ja vihollisia. Kaikki kommunikaatio valtioiden ja ihmisten välillä on usein valtapeliä, jossa voitetaan tai hävitään, ja omat tunteet projisoidaan toisiin: vanhemmat siirtävät hankalat olonsa lapsiinsa, lapset toisiinsa tai eläimiin. Kaikki myös valehtelevat toisilleen, etenkin aikuiset lapsille ja lapset aikuisille. Jo varhain Bille oivaltaa, että valehtelemisella selviää kiperistä tilanteista, hän seuraa aikuisten oppia ja tulee taas kiinni jäädessään rangaistuksi.                                                                                                                                               

Bille on herkkävaistoinen ja lahjakas tyttö, joka havainnoi aikuisten valheellisuutta ja henkistä laiskuutta tarkasti. Kummallisella tavalla, vailla tukea, hän löytää kuitenkin omia rajojaan, tunnistaa tarpeitaan ja tunteitaan, vaikka ei tohdikaan niitä ilmaista. Sotien runtelemassa Latviassa lapsista suitsitaan sopeutuvia, vaivattomia ja helppoja hallita, mutta Bille säilyttää sisäisen - ja toisinaan ulkoisenkin - kapinahengen ja rohkeuden. Hän puolustaa sanktioista piittaamatta vaikkapa vaikeuksiin joutunutta luokkakaveria, hänen oikeudentuntonsa on vahva ja ehdoton, valehtelu vain selviytymiskeino.  Mutta miten käy Billen kehityksen, mikä on nuoruuteen kasvavan tytön mielenterveyden saati onnellisuuden laita? Sen näyttänee trilogian viimeisin osa.

Bille ja sota koostuu 30 luvusta, jotka nivoutuvat kronologisesti toisiinsa, mutta muodostavat samalla novellimaisen koherentit, itsenäiset kokonaisuudet sisältöineen ja draaman kaarineen. Ratkaisu on rakenteellisesti kiinnostava, ja Belševican kieli elää sujuvana, täsmällisenä ja ilmaisuvoimaisena Mirja Hovilan suomennoksessa.

Yhteiskunnalliset olot ja luokkayhteiskunnan tila tihkuvat lukijan tietoisuuteen Billen ja hänen kavereidensa puheista, lasten havaintojen ja johtopäätösten siilaamina. Suuret historialliset siirtymät, eli sotilaspoliittiset miehitykset, näyttäytyvät nekin Billen katseen kautta ja lähinnä maalaavat Billelle sen miljöön ja taustan, jossa tytön toiminta ja ajattelu tapahtuu. Päähuomio on kuitenkin arjen sattumuksissa ja yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa.  

Köyhyys, toisinaan jopa ruuan puute ja nälkä kuuluvat elettävään arkeen, joka tarjoaa myös iloja, onnistumisia ja huippuhetkiä. Repeämiä työläiselämän niukkuuteen ja tunneilmaston karuuteen tuovat isän työn mukana tulevat mahdollisuudet tutustua vaikkapa oopperaan ja sirkukseen. Bille nauttii, tekee kokemastaan tarkkoja havaintoja ja oppii oman elinpiirinsä ulkopuolista maailmaa nopeasti. 

Ikiaikainen ihminen monisyisine piirteineen piirtyy vahvoin vedoin Belševican kerronnassa. Vaikka aika ja maailmanaika olisi lukijalle vieras, sosiaaliset suhteet, vuorovaikutuksen mallit ja hankaluudet ovat varmasti tuttuja ja tunnistettavia, seikka, joka tekee tekstistä ajatonta ja raskaista teemoista huolimatta vaivatonta luettavaa.

Ilmeisesti Vizma Belševica mursi realistisella ja kaunistelemattomalla kerronnallaan latvialaisen lapsikuvauksen siihenastisen idyllin. Belševicaa on pidetty Nobel-kirjallisuuspalkinnon potentiaalisena ehdokkaana, hän on kansainvälisesti Latvian tunnetuimpia kirjailijoita. Bille-trilogia on klassikko, joka kuuluu Latvian kirjallisuuden kaanoniin ja jota luetaan kouluissa kirjallisuuden opinnoissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei tällaista tarkkaa, psykologisoivaa ja silti selittelemätöntä sekä paikoin toiminnallisen kepeää kerrontaa 30-40-luvun vaiheista ole juurikaan saanut lukea. Kirjan suomentaminen ja kustantaminen on kulttuuriteko!

Vizma Belševica: Bille ja sota
suom. Mirja Hovila
Paperiporo 2020
Tilaa kirja itsellesi seuran nettikaupasta!

Teksti: Marjo Katriina Saarinen
Kirjoittaja on Tampereen Pispalassa asuva kirjailija ja sanataideopettaja

Kuva: Paperiporo

Bille-tytöstä kertovan, osittain tosipohjaisen trilogian on kirjoittanut latvialainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä Vizma Belševica (1931–2005). Romaanin on suomentanut Mirja Hovila. Kustantajana on Paperiporo, yksi harvoista latvialaista lasten ja aikuisten kirjallisuutta julkaisevista suomalaisista kustantamoista.

Katso keskustelutilaisuuden tallenne täällä.

Keskusteluun osallistuvat suomentaja Mirja Hovila ja historioitsija, filosofian tohtori Seppo Zetterberg. Sitä moderoi Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja Jenni Kallionsivu. Mitä yhteistä ja mitä erilaista latvialaiset ja suomalaiset kokivat toisen maailmansodan aikana?

Näemme myös otteita latvialaisesta Bille-elokuvasta sekä valokuvia tuolta ajalta. Keskustelu on suomenkielinen.

Tapahtuman järjestävät Latvian suurlähetystö, Rozentāls-seura, Paperiporo ja SKTL. Se on saanut tukea Latvia 100 -ohjelmasta.

Tutustuin Somu soma: latviaa suomalaisille -oppikirjaan ensimmäisen kerran joskus hamassa muinaisuudessa eli noin vuonna 2014, jolloin sen ensimmäinen painos oli juuri ilmestynyt ja minä taas olin hetken mielijohteesta päätynyt Turistilatvia-nimiselle kielikurssille. Latvian opiskelu ei ollut ihan täysin satunnainen valinta, vaan luonteva luiskahdus etelään Virossa pitkään asuneen ja työskennelleen näkökulmasta. Myöhemmin päädyin töihin Rozentāls-seuraan, joten rehellisyyden nimissä kerrottakoon heti alkuun, että Somu soma: latviaa suomalaisille on nykyisen työnantajani kustantama teos ja sen myynti on siis välillisesti minunkin etuni.

Tekijä esiin!

Kirjalla on vahva kertojan ääni, ja olenkin usein verrannut sitä latvialaiseen kaveriin, joka on vakaasti päättänyt tutustuttaa sinut kotimaahansa ja äidinkieleensä. Ensimmäinen luku alkaa latvian kielen esittelyllä, joka päättyy näin: "Nyt tiedän, että vaikka suomea ja latviaa osaavia ihmisiä on varsin vähän, näiden molempien kielten osaaminen on yksi vanhimpia taitoja tällä alueella. Näin ollen sekä minä, latvialainen, joka oppi suomea, että Sinä, arvoisa latvian opiskelija, seuraamme hyvin vanhoja mutta unohdettuja perinteitä".

Unohduksesta olen toista mieltä, sillä todistaahan jo se, että oppikirjasta on otettu jo toinen painos, päinvastaista. Toisaalta oman jengin muodostamisessa on tärkeää erottautua muista, ja tämän kirjan kirjoittajan jengissä halusin alusta lähtien olla!

Myöhemmin tutustuinkin kirjan tekijään Jana Šteinberga-Rankiin, joka on muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi myös juuri sellainen pedagoginen patriootti, joka saa suomalaiset kaverinsa kiinnostumaan Latviasta. Hänellä on myös kokemusta latvian opettamisesta nimenomaan suomalaisille, ja tämä suomalaisen kulttuurin tuntemus näkyy myös kirjassa. Sen tietolaatikoista löytyy monenlaista suomalaisia kiinnostavaa: jos nimesi on Minna, saat sivulla 25 tietää, miksi latvialaiset kaimasi löytyvät todennäköisimmin vanhainkodista.

Kieli on tehty käytettäväksi

Kaikille opiskelijoille on tärkeää, ettei opiskelu ole pelkkää puurtamista. Erityisen tärkeää tämä on itseopiskelijoille, jotka ehkä välillä kaipaavat muistutusta siitä, että kieli on ennen kaikkea ihmisten välisen viestinnän väline ja meillä saattaa olla latvialaisten kanssa monenlaista mielenkiintoista viestittävää. Opettelemme verbien taivuttamista ja sijamuotojen käyttöä, jotta voisimme puhua siitä, mistä onni löytyy, mihin avaruus loppuu ja otetaanko vielä yhdet.

Niinpä Somu soma opettaa meille, mitä kukko sanoo latviaksi -- "kikerigū!" -- tai miten sanotaan "kappas vaan!", mikä on muuten latviaksi "paskat tik!" Kirja myös kertoo, että noin 3 % Latvian väestöstä on nimeltään Jānis (mutta Rozentāls-seuran hallituksessa vastaava luku on kirjoitushetkellä 14, 29 %). Somu soma -nimi on sekin sanaleikki, sillä latviaksi somu soma on suomalainen laukku.

Kirja kehottaa lukijoitaan myös muiden kulttuurin muotojen pariin listaamalla kiinnostavia linkkejä. "Aloita uusi harrastus ja ryhdy seuraamaan latvialaista saippuaoopperaa!" Otin ehdotuksen tosissani ja olenkin viettänyt lukuisia antoisia tunteja nauttien intohimon purkitetuista liekeistä netin välityksellä. Tämän harrastukseni parissa olen myös oppinut paljon uutta sanastoa, esimerkiksi verbin šantažēt eli kiristää. Vähitellen olen laajentanut seuraamaani mediavalikoimaa, mutta suosittelen Somu soman tavoin lämpimästi saippuaoopperoita kielen oppimisen tueksi.

Vankkaa asiaa

Hauskuutusta tarvitaan, sillä alkuvaiheessaan kielenopiskelu voi olla varsin työlästä. Täysivaltainen aikuinen, kunniallinen veronmaksaja, kansalainen ja yhteiskunnan jäsen, joutuukin änkyttämään "Minun nimeni on Jenni ja pidän jäätelöstä" tai muuta yhtä jännittävää. Jäätelö on muuten latviaksi saldējums ja jostain käsittämättömästä syystä tämä on virolaisista hurjan hauska sana. Vaikka tunnen molemmat kansat jotakuinkin hyvin, en koskaan pääse täysin perille näiden kahden jännitteisestä, mutta silti tai juuri siksi varsin läheisestä suhteesta.

Vaikka opiskelun tavoitteena voikin olla sujuva keskustelu kiehtovien latvialaisten kanssa, kielen opiskelu myös parantaa aivojen suorituskykyä ja hidastaa niiden ikääntymistä. Siksikin sitä kannattaa jatkaa, vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään (älä kuitenkaan heitä: vaikka käyttämämme kirjapaino onkin laadukas, ihan mitä vaan emme lupaa kirjan kestävän). Kielen oppiminen ei myöskään ole mustavalkoista, sillä jo vähäinenkin kielitaito auttaa yhteyksien luomisessa, mutta kielen ihmeellisyyksien parissa voi kuluttaa vaikka koko elämänsä tuntematta itseään siltikään täysinoppineeksi.

Vaikka oppiminen joskus turhauttaakin, enemmän se kuitenkin innostaa. Paras innostaja on tietysti se, että huomaa työn kantavan hedelmää ja kielitaidon todella karttuvan. Näin käy, kun opettelee perusasiat ja kertaa niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Somu soma: latviaa suomalaisille tarjoaakin lukijalleen kunnolliset kielioppitaulukot opintojen tueksi. Niistä on iloa vielä silloinkin, kun kirjan harjoitukset on tehty ja tekstit läpi luettu. Tämä kirja on tukenasi matkallasi Latvian kielen ja kulttuurin parissa vielä pitkään.

Kirjan voi tilata seuran nettikaupasta.

Nettikaupasta voi tilata vain Suomeen, mutta ulkomaille tilaaminen onnistuu myös. Kirjoita silloin tilauksesi osoitteeseen info@rozentals-seura.fi.

Kirja löytyy myös Kirjavälityksen ja Bookyn valikoimasta.

Rozentāls-seuran järjestämät kielikurssit löytyvät täältä.

Lue lisää:
Latvian opiskelu onnistuu vaikka kotisohvalla!
Firma maksaa eli huomioita latvian kielestä

Vizma Belševica: Bille
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2019

Vizma Belševican (1931–2005) Bille on pienen tytön uhmakas trauma-albumi 1930-luvulta. Karua lapsuutta kaunistelemattomasti kuvaava omaelämäkerrallinen trilogia on noussut klassikon asemaan Latviassa.

Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura. Sillä tavalla äiti ja mummi ovat kutsuneet pian koulun aloittavaa Billeä niin kauan kuin tyttö muistaa. ”Aina sinua saa hävetä!” -tokaisua seuraa usein läimäytys. Billeäkin hävettävät monet asiat – hänhän on niin ruma, kömpelö ja köyhä. Isääkin pitää hävetä, sillä koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa hän saapuu kotiin. Toisaalta alkoholisti-isä on niitä harvoja aikuisia, jotka asettuvat ajoittain Billen tueksi enimmäkseen tunnekylmiä aikuisia vastaan.

Nykykielellä ilmaistuna Bille elää jatkuvassa hellyysvajeessa ja stressissä – teet niin tai näin, aina väärin päin. ”On yksi sanonta, juuri tuosta meidän likasta: tyhmä sinä olet, vaikket nätti olekaan” (s. 244), Billen äiti sanoo lapsensa kuullen. Traumaattista menneisyyttä ja mielenterveysongelmia enteilevää tulevaisuutta viestii työläistaustaisen Billen elämä Riiassa. Eivätkä sukulaisvierailut maallekaan ole varsinaisia huviretkiä.

Bille koostuu 26 itsenäisestä tarinasta, jotka on kerrottu samannimisen lapsen näkökulmasta. Bille-tyttö ihmettelee aikuisten ilkeyttä ja epäloogista käyttäytymistä, hämmentyy, nolostuu, loukkaantuu. Hän myös suuttuu epäoikeudenmukaisuudesta – onneksi, sillä kapinassa ja uhmassa on selviytymisen siemen! Bille ei ole toki ainoa lapsi, joka joutuu tuntemaan nahoissaan aikuisten ylivallan. Billen hyvän ystävän Ausman ja hänen siskonsa säännöllisiin selkäsaunoihin riittää syyksi heidän isänsä huono tuuli.

1930-luvun Riiassa, kuten ei tuolloin muuallakaan Euroopassa ollut tapana analysoida lapsiin kohdistuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, saatikka puuttua siihen. Billen perhe kuulee, miten yläkerran Ausmaa ja hänen siskoaan kuritetaan, mutta väliin ei mennä. Sydäntä vihlaisee erityisesti Billen luokkatoveri Ērika, joka on kuin lapsirobotti. Voi vain arvailla, millaista laiminlyöntiä ja yksinäisyyttä ekaluokkalainen ”apaattinen ja tyhjäsilmäinen Ērika” on jo joutunut kokemaan.

Kaikesta kurjuudesta ja masentavuudesta huolimatta teos ei ole masentava, vaikka samoja lannistavia lauseita toistetaan turhankin tiuhaan. Belševica kirjoittaa elämänmakuisesti väärinymmärretystä tytöstä, jolla äly leikkaa ja mielikuvitus laukkaa. Tarinoissa on myös paljon tragikomiikkaa. Ja onhan Billen elämässä valoisiakin hetkiä. Joskushan aikuiset ovat myös armeliaalla tuulella, heittävät lantin, ompelevat nukelle hameen, antavat herkkuja tai kehuvat lukutaitoa. Bille lähetetään usein ”tätikullan” luokse maalle. Tätikultakin antaa välillä vitsaa, mutta Bille saa silti melko vapaasti seikkailla serkkutytön kanssa – kunhan lehmät tulee paimennettua. Myöhemmin Bille löytää pakopaikan ja – kuten Belševican myöhempi elämä todistaa – myös paremman tulevaisuuden kirjoista.

Aikuisten sanomisia kuvatessaan Bille-tyttö tulee välittäneeksi tietoa myös yhteiskunnallisista ja sosiaalisista oloissa. Nuori Latvian valtio näyttäytyy kovin kahtiajakaantuneelta luokkayhteiskunnalta, jossa rikkaat ylenkatsovat köyhiä ja köyhät kantavat rikkaille kaunaa. Tarinassa Itsenäisyysjuhla Bille ja mummi jäävät kuuntelemaan kadulle presidentti Kārlīts Ulmanīsin puhetta kansalle. Kun yksi nainen erehtyy huutamaan presidentille eläköötä, mummu kivahtaa: ”Senkin ämmä! Mitä Jumala on sinulle antanut, mitä Ulmanis? Omin avuin täällä on elettävä!” (s. 168). Sanomalehdistökään ei ole puolueeton; kirjoitetaan rikkaiden saavutuksista ja köyhien rikoksista.

Belševica kuvaa osuvasti sitäkin, miten katkeruus ja epätasa-arvoisuus vallitsevat omankin perheen sisällä; parempiosaiset nöyryyttävät köyhempiä perheenjäseniään ikään ja sukupuoleen katsomatta. Lapset jäävät toiseksi, kun aikuiset järjestävät draamaa sukulaisvierailuilla nokitellen, riidellen ja jopa nyrkein tapellen. Ystävyyssuhteitakin rasittavat kateus tai näyttämisenhalu.

Vizma Belševica on Latvian kansainvälisestikin tunnetuimpia kirjailijoita, jonka teoksia on käännetty noin 40 kielelle. Häntä on pidetty myös varteenotettavana ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnosta puhuttaessa. Vaatimattomista oloista ponnistanut Belševica debytoi runoilijana vuonna 1955. Neljännen runokokoelman jälkeen neuvostovalta määräsi hänet muutamaksi vuodeksi julkaisukieltoon 1970-luvun alussa. Bille-trilogian enimmäinen osa julkaistiin ensin emigranttien toimesta Yhdysvalloissa vuonna 1992 ja kolme vuotta myöhemmin Latviassa. Mirja Hovilan suomennos välittää notkeasti ja vivahteikkaasti myös puhe- ja murrekieltä.

Belševican Billellä ja hänen virolaiskollegansa Leelo Tungalin Toveri lapsella (suom. Anja Salokannel) on paljon yhtymäkohtia. Molempien pohjalta on tehty myös elokuva, joka on lisännyt entisestään kiinnostusta omaelämäkerrallisia neuvostoajasta kertovia kirjoja kohtaan. Paperiporo-kustantamo on julkaissut aikaisemmin Inguna Ula Cepīten romaanin Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi (2017, suom. Mirja Hovila). Mainittakoon vielä Nora Iksenan ”Mātes piens” (Äidinmaito), joka on yksi vaikuttavimmista romaaneista äiti-tytär-suhteesta ja neuvostoajan vaatimista uhrauksista. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Pieni ihminen suuressa neuvostotodellisuudessa on aihe, jota ei ole ammennettu tyhjiin niin kauan kuin löytyy loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat siitä.

Heidi Iivari

Kirjoittaja on Tartossa asuva suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja lavarunoilija, joka viihtyy paremmin Riiassa kuin Tallinnassa.

Bille on saatavana myös Rozentals-seuran nettikaupassa.