Mikä Latvian kirjallisuus? Kääntäjän tie kustantajaksi

On tavallista, että pienessä maassa on enemmän kiinnostusta suurempaa kohtaa kuin päinvastoin. Suomalaiset tietävät Ruotsista paljon enemmän kuin ruotsalaiset Suomesta. Samoin latvialaiset ovat paljon kiinnostuneempia Suomesta kuin me heistä. Toki suomalaisten kiinnostus ja tietämys Latviasta on viime vuosina lisääntynyt ilahduttavasti, ja matkoja tehdään entistä enemmän – eikä vain Riikaan vaan muuallekin maahan. Rozentāls-seura tekee sitkeästi työtä, jotta Latvia tulisi suomalaisten tietoisuuteen. Seurassa on myös tilastoitu latvialaisen kirjallisuuden suomennoksia. Niiden luettelo ei ole turhan pitkä – eikä varsinkaan jos sitä vertaa suomalaisiin kirjoihin, joita on julkaistu Latviassa.

Vuoden 2015 Kulttuurikirjassa Marja Leinonen haastatteli Maima Grīnbergaa, joka on Latvian tunnetuimpia kirjallisuuden kääntäjiä. Hän on latviantanut paljon suomalaista ja virolaista kirjallisuutta ja on saanut työstään palkintoja ja jopa Suomen Leijonan ritarikunnan ritarimerkin. Aiheesta! Maimalla on Suomessa yhdyshenkilöitä, jotka kertovat uutuuskirjoista ja esittävät suosituksiaan. Maima voi EHDOTTAA latvialaisille kustantajille, mitä kannattaisi julkaista Latviassa. Hän on latviantanut niin Tatun ja Patun seikkailuja, Katja Kettua, Väinö Linnaa, Mika Waltaria, Pentti Saarikoskea kuin Johanna Sinisaloakin, eikä hän ole edes ainoa suomalaisen kirjallisuuden kääntäjä Latviassa.

Tällainen kuulostaa ylellisyydeltä, sillä toisin päin on aivan toisin. Suomessa on harvinaista, että jokin kustantamo ottaisi kirjan suomennosohjelmaansa siksi, että kääntäjä on ehdottanut sitä, vaikka monet sitkeästi yrittävät – eikä tämä koske vain pieniä kielialueita.

Suomen kirjallisuuden vientikeskus FILI myöntää ulkomaisille kustantajille julkaisutukea, jonka merkitys on Latviassakin usein suuri. Se ei silti yksinään riitä: tarvitaan myös lukijoita – ja ostajia. Kiinnostusta näyttää kuitenkin riittävän. Myös Latviasta voi saada julkaisutukea kirjojen kääntämiseen, mutta resurssit ovat selvästi pienemmät.

Kun on vuosikaudet yrittänyt tarjota latvialaista kirjallisuutta suomalaisille kustantajille, on lakattava hakkaamasta päätään seinään. Niinpä minusta tuli pienkustantaja. PAPERIPORO syntyi lokakuussa 2016. Käytännössä pyöritämme sitä mieheni Sepon kanssa kahdestaan, ja tarvittaessa ostamme palveluita ulkopuolelta. Kirjat painetaan tietenkin Latviassa, Jelgavassa tai Rēzeknessä, jossa painetaan myös postikorttisarjamme. Uusimman sarjan aiheena on Latvian satavuotisjuhla.

Yksi Latvian rakastetuimmista satusedistä on Juris Zvirgzdiņš, johon meillä oli ilo tutustua Ventspilsissä Kansainvälisessä kirjailija- ja kääntäjätalossa vuonna 2013. Siitä alkaen haaveilin hänen kirjojensa – edes joidenkin – saamisesta myös Suomen lasten ulottuville. Kun muu ei auttanut, julkaisin ensimmäisen itse. Juris kyllä ihmetteli, haluanko tosiaan mennä konkursssiin… Vielä en ole mennyt! Ensimmäinen joulukuusi – Pirmā Ziemassvētku eglīte – The First Christmas Tree kertoo joulukuusen tarinan keskiajan Riiasta kolmella kielellä. Paljon kiitosta saaneen kuvituksen on tehnyt Evija Stukle–Zuitiņa. Olemme ottaneet kirjasta jo toisen painoksen.

Ilahduttavaa balttilaista yhteistyötä edustaa Juris Zvirgzdiņšin satukirja Leijonan ärjy, jonka kuvittaja on liettualainen Lina Dūdaitė. Paperiporo sai valtavan työvoiton, kun osallistuin Latvian kirjailijaliiton hakuohjelmaan, jossa suomennokseen myönnettiin Latvian kulttuurisäätiön eli Valsts Kultūrkapitāla fondsin julkaisutukea. Jotain kai teimme oikein, kun lähes kolmasosa tuhannen kappaleen painoksesta tilattiin jo ennen kuin kirja oli ilmestynytkään – ilmeisesti lähinnä kirjastoihin. Myynti kirjakauppoihin taas on huomattavasti haastavampaa, lue: vaikeaa, ja siinä riittää opettelemista.

Koska Sepolla on valokuvia enemmän kuin omiksi tarpeiksi, halusin julkaista niitä jossakin, ja niin syntyi Siksi olen onnellinen. Siinä on kuvia 15 Euroopan maasta ja tilaa lukijan omille ajatuksille. Latvia on kuvissa tietenkin hyvin edustettuna.

Mikrokustantamon resurssit ovat pienet, mutta sitkeästi mennään eteenpäin. Latvian juhlavuoden merkeissä työn alla on kuvateos Latviasta teemoittain, alkaen siitä että Latvia on täynnä metsäläisiä niin kuin Suomikin. Tavallisia kuvia nähtävyyksistä on jo riittävästi, ja pyrkimyksenä on löytää erilaisia näkökulmia latvialaisten elämään, kielinä suomi, englanti ja latvia.

Inguna Ula Cepīte

Syksyllä ilmestyy myös Paperiporon ensimmäinen romaani, Inguna Ula Cepīten omaelämäkerrallisen kirjan suomennos Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi. Latvia on lähellä – Riiasta on Helsinkiin lyhyempi matka kuin Tukholmasta – mutta harva suomalainen tietää mitään siitä, millaista elämä siellä oli 1960–70-luvulla. Kirja kuvaa tätä lapsen näkökulmasta. Perhe ei toki edustanut ihan keskivertoa, sillä Ulsiksin – tytön, jolla oli jostain syystä pojan lempinimi – vanhemmat Imants Cepītis ja Ausma Derkēviča olivat tunnettuja kuoronjohtajia. Olen itsekin nähnyt heidän johtavan suurkuoroja laulujuhlien valtavassa päätöskonsertissa, vaikka en sitä silloin tiennytkään. En näet osannut vielä sanaakaan latviaa.

Toisaalta perhe asui tavallisessa viisikerroksisessa hrutšovskassa ja Ulsiks leikki pihalla tavallisten lasten kanssa. Neuvostoliiton inhorealistisimmat puolet yritettiin pitää lapsilta salassa, mutta lapsethan ymmärtävät enemmän kuin aikuiset luulevat.

Ingunakin lauloi vuosikaudet vanhempiensa kuoroissa, mutta nyt hän on jo yli 25 vuotta johtanut riikalaista Pētergailis-kustantamoa. Ulsiks ilmestyi Latviassa syksyllä 2017 ja sai varsin hyvän vastaanoton. Paperiporo ja Rozentāls-seura ovat kutsuneet kirjailijan lokakuussa pidettäville Turun kirjamessuille, kiitos myös Latvian suurlähetystön taloudellisen tuen.

Pienkustantaja kiittää ja jatkaa puurtamista, jotta Latvian ja Suomen kirjallisuuden välinen epäsuhta kapenisi hivenen.

Mirja Hovila

Vastaa